Maailman yksinkertaisimmat suklaakeksit

Leivottiin lasten kanssa keksejä maanantaina maailman yksinkertaisimmalla ohjeella. Lapset oli innoissaan kun pääsivät touhuamaan ja mä siitä kun kerrankin keittiö ei leipomisen jälkeen ollut pommin jäljiltä.
Hieman muokattiin ohjetta (täältä, klik klik) kun tuosta meidän lähikaupasta ei löydy Nutellaa. Se siis korvattiin Rainbow'n pähkinäsuklaa-levitteellä. Lisäksi laitettiin hasselpähkinärouhetta, jota kaapista löytyi.
En tiedä miten Nutella reagoi, mutta ensimmäisen pellillisen jälkeen totesin, että meidän keksit tehdään muffinssivuokiin, että saadaan muutakin kuin yksi pellin kokoinen keksi.

Tässä siis ohjeet vielä: sekoita 1 kananmuna, kahvikupillinen vehnäjauhoja ja kahvikupillinen Nutella levitettä. Nostele nokareita pellille ja paista 225 asteessa 6-10 min.
Ja valmista.

Meillä keksit maistuvat lapsille enemmän kuin hyvin, ainakin meidän versiolla kekseistä tulee ihanan pehmeitä.
Päätettiin myös, että mummin, enon, Lana-tädin ja ukin & Tanja-mummon pitää päästä maistamaan, joten tehtiin koneella etiketit, jotka liimattiin lasipurkkien päälle. Maalattiin purkkien kannet kivemman värisiksi. Sitten keksit sisään ja lahjat valmiina. Kovin on kehuja tullut, että hyviä keksejä lapset tehneet.

Itsellä hirveä leipomisinto taas, mutta en tiedä mitä leipoisin. Tänään voisin eksyä leivontablogeihin etsimään inspiraatiota. Tosin voi olla, että väsymys vie voiton tänään (heräsin taas ennen neljää ja Jukka päätti puoli unessa töniä mua kun kello soi neljältä. Luuli ilmeisesti, että kyseessä oli mun herätyskello).

Voinko luottaa, että olet siinä kun tarvitsen sinua?

Mä haluaisin osittain osata lukea toisten ajatuksia.. Siis sen suhteen, että tietäisi kuinka tärkeä on toiselle.
Kuinka paljon helpompaa olisi kun toista ihmistä katsoessa näkisi kuinka tärkeä olet hänelle? Mitä toinen tekisi puolestasi?  Lainaisiko lempimekkoaan vai poikaystävääni? Vastaisiko mun puheluun keskellä yötä vai löisikö luurin korvaan vaikka olisi hereillä?

Mulle itselleni ystävien auttaminen on tärkeää, ainakin lähimpien. Mä en aina muista kertoa kuinka tärkeä toinen mulle on, sen sijaan mielelläni näytän sen. Teot kun merkitsee mun mielestä enemmän kuin sanat.
Mä autan aina kun voin; oon muuttoapuna, yritän parhaani mukaan antaa neuvoja jos multa niitä kysytään, vahdin lapsia, olen olkapäänä ja kuuntelevana korvana, yms... Lähden vaikka toiselle paikkakunnalle jos tarve on. Vaikka oma olo olisi millainen ja kello vaikka mitä, autan aina (poikkeuksena se, että jos nukun niin sikeästi etten herää edes korvan vieressä räjähtävään pommiin).

Sitä joskus miettii, että mitä ystävät on valmiita tekemään mun puolesta?
Jos mulla olisi henkisesti tosi huono olo, kuka lähtisi yömyöhään edes istumaan mun seuraksi? Ei välttämättä tarvitsisi sanoa mitään, kunhan olisi läsnä.

Lana ja Annu on ainakin on tälläisiä ihmisiä. Kyselin tuossa hetki sitten, että kelle voin soittaa jos tarvitsee lähteä synnyttämään arkipäivänä n. klo 6:30-15 välisenä aikana. Molemmat lupautuivat auttaa silloin.
Äitin kanssa sovittiin, että äiti tulee vahtimaan, mutta töissä äiti ei voi vastata omaan puhelimeensa ja vaikka Miikka on samassa työpaikassa ja hänellä on aina puhelin taskussa, ei välttämättä huomaa puhelua tai ehdi vastaamaan.
Isiltä kysyin pääseekö tulemaan jos äiti ei pääse, lupasi tulla jos töissä ei ole kiire tai hätätilanne. (Pääsee paikallekin nopeasti kun työpaikka alle 15 minuutin ajomatkan päässä).

Aloin eilen pohtimaan asiaa, koska maha on laskeutunut jo huomattavasti ja päivä päivältä supistukset kovenee, nyt jo hieman sattuu. En kyllä ole vielä valmis, viikkoja 34+1. Mutta tuskin se lähtö ihan vielä tulee kuitenkaan, pari viikkoa ainakin vielä, jooko? Haluan vaan, että kaikki on valmiina ja sovittu valmiiksi ettei tarvitse panikoida kun hetki tulee.
Tosin nyt jo alkaa vähän jännittämään, iik.

Toisaalta voisin jo lähteä, haluaisin tästä närästyksestä eroon, alkanut kiusaamaan joka päivä, välillä niinkin että herään klo 5-6 aamulla siihen, että närästää. Onneksi on Rennie ♥
Väsymys on myöskin lisääntynyt, päivisin tekisi mieli vain nukkua mutta lapset tekee siitä mahdotonta. Silti saatan aamuisin herätä ennen kukonlaulua ja hyöriä sitten hereillä monta tuntia ennen kuin lapset herää. En ymmärrä, oon aina ollut sellainen, että voisin nukkua vaikka iltaan asti mutta nyt ei auta mikään, välillä herään kolmelta yöllä enkä saa enää unta.
Onneksi lapset tottuneet jo siihen, että äiti on päivisin pienessä horroksessa ja unohtelee asioita.

Kuva TÄÄLTÄ

Masun maalailuja.

Tässä viimisen viikon on mun masua maalailtu. Taiteilijoina on päässyt olemaan Jukka, Jessica, Lana, Annu ja lapset. Ja tein mä pari maalausta itsekin (Aika hankalaa kun ei näe kuin puolet mahasta ja peilin kautta vaikeaa).
Jokainen on saanut vapaat kädet maalaamisen suhteen ja väreinä ollaan käytetty ihan tavallisia sormivärejä.
On ollut kiva olla "kankaana" ja vauvakin on nauttinut siveltimien vedoista, ainakin alkanut potkimaan ja suoristelemaan jalkojaan kesken kaiken. On itselle rentouttavaa puuhaa kun saa vain olla, ja ainakin Jessica sanoi, että oli rentouttavaa maalata. Ja tästä saa kivoja muistoja, harmi ettei Eetun, Jerryn ja Erinin kohdalla tajunnut tehdä tätä.

Ehkä itsekin pääsen joskus kokeilemaan kunnolla maalausta jonkun mahaan. Ehkä sitten kun Lana odottaa? Olen harkinnut ostavani ihan kunnolliset vartalomaalit, voihan niillä muitakin maalata kuin vain raskaana olevia.
Itselleni ajattelin vielä kokeilla maalata jotain, jos vaikka saisi tehtyä jonkinlaisen sapluunan avuksi.  Muutama idea on jo mielessä, mielenkiinnolla odotan, että onistuvatko. Haha. Lupaan pistää tänne kuvaa, onnistui tai ei.
Tässä kuitenkin taiteilujen tulokset:

Viikonloput

Viikonloput.. Mulla on niihin viha-rakkaussuhde. Toisen odottaa niitä aina malttamattomina, mä taas voisin välillä jättää väliin.

Onhan se kiva, että viikonloppuisin saa levätä enemmän, mun annetaan nukkua yleensä pidempään, muutamia poikkeuskertoja lukuunottamatta.
On myös kiva, että Jukka on kotona koko päivän ja yleensä saa siivottua koko kämpän kerralla ja tehtyä keskeneräisiä hommia.
Kuitenkin viikonloput tuntuu yksinäisiltä. Kaverit käy juhlimassa ja näkevät toisiaan, mä istun kotona. Olisi kiva nähdä ystäviä myös niin, etteivät lapset olisi mukana. Saisi rauhassa vaihtaa kuulumisia ja olla vain. Lasten kanssa kun ympärillä on koko ajan meteliä ja jossain vaiheessa alkaa kyselyt "koska mennään kotiin?!".
Välillä sitä yrittää järjestää jotain pieniä illanistujaisia tms, mutta harva tulee paikalle.

Ennen nautin viikonlopuista enemmän, silloin kun lähdettiin Tampereen ympäristöön moikkaamaan kavereita. Sai rauhassa istua iltaa ja höpistä. Nykyään ei enää paljon käydä, Jukkaa kun kyllästyttää se, että me käydään aina siellä ja kukaan ei koskaan tule tänne päin. Enkä mä tällä hetkellä viihtyisikään niin paljon, siellä iltoihin kun aika pitkälti kuuluu monille tuttu Herra Alkoholi.

En siis aina oikein tiedä mitä pitäisi ajatella kun viikonloppu alkaa, olenko iloinen vai tekeekö mieli kaivautua peiton alle ja pysyä siellä. Viikonloppuisin tuntuu, että vieraannun kaikista, kaikilla kun on omat menonsa ja siten omat sisäpiirin juttunsa ja tuntuu, etten tiedä asioista oikeastaan mitään, harva kertoo mitään sen jälkeen, tulee ulkopuolinen olo.
Enkä halua nyt valittaa, kyllä mä kavereita myös viikonloppuisin näen, aika harvoin vain. Useimpien seura kun koostuu aikaisemmin mainitusta Herra Alkoholista. Jessican kanssa vietettiin rauhallista iltaa perjantaina; saunottiin, syötiin, katseltiin telkkaria, vaihdettiin kuulumisia ja maalailtiin mun mahaa. Ja perjantaina olisi tarkoitus ottaa uusiksi. Kivaa vaihtelua viikonloppuihin, ei aina jaksaisi olla kotona kun silloin tulee katseltua nurkkia ja koko ajan mielessä, että pitäisi siivota tms, mikä ei taas innosta, sitä saa tehdä arkisin ihan tarpeeksi. Ja kun arkisin tulee oltua kotona muutenkin melkein koko ajan. No, piakkoin pikkuinen nyytti syntyy ja sitten saa viettää aikaa tutustuen häneen ja ehkä saadaan välillä vieraita jotka haluavat nähdä pienen.

Minä viikonloppuisin:

Kuva TÄÄLTÄ

Sairaalakassin sisältö

Pakkasin tänään sairaalakassin. Pidemmän aikaa on ollut mielessä, mutta jotenkin ei ole saanut aikaiseksi. Nyt on tullut olo, että ehkä olisi aika kun nuo harjoitussupistukset tuntuvat tihenevän ja voimistuvan päivä päivältä ja mahakin on jo aika hyvin laskeutunut.
Onneksi toistaiseksi olen välttynyt kivuliailta supistuksilta, en meinaan vielä halua lähteä synnyttämään (vaikka närästyksestä voisin luopua vaikka heti ja olisi kiva voida pukea ilman, että se on hirveä urheilusuoritus).

Ajattelin kertoa mitä itse pakkasin mukaan. Viime kerrasta on jo kolme vuotta aikaa ja hieman sai vakoilla netistä, mitä sinne kassiin kannattaa ottaa mukaan mutta mielipiteitä on yhtä paljon kuin synnyttäjiäkin. Toivottavasti en mitään itselleni tarpeellista unohtanut.

Itseäni varten pakkasin seuraavat tavarat ja tarvikkeet:
-Shampoo, hoitoaine ja saippua. Juu, sairaalassa on sitä ns. hair & body -pesuainetta, mutta olen todennut, ettei sovi minulle (tuntuu hiukset jäävän likaisiksi yms), joten siksi omat.
-Hammasharja ja -tahna
-Deodorantti
-Hiusharja ja pari hiuslenkkiä. Kotoisampi olo kun saa hiukset kiinni.
-Puhelimen laturi. Viestejä ja puheluita kuitenkin lähtee ja saapuu ja noissa älypuhelimissa ei muutenkaan akku kestä kovin kauaa. 
-Imetysliivit.
-Sukat. Sairaalan sukat eivät meinaa pysyä jalassa millään!
-Kamerat. Järkkäri itseäni varten ja pokkari Jukkaa, jotta pääsee lähettämään tulokkaan kuvan sukulaisilleen ja ystävilleen, jotka asuvat kauempana.
-Liivinsuojuksia. Mulla ainakin aiemmissa tapauksissa maito noussut heti kunnolla.
-Kotiinlähtöä varten vaihtovaatteet. Housuja en nyt ottanut, luultavasti lähden samoissa kuin sairaalaan saavunkin, tai sitten Jukka tuo jälkikäteen.
-Siteitä. En vielä tiedä lähdenkö kotiin omissa alushousuissa ja siteessä, vai sairaalan puristamattomissa verkkoalushousuissa ja sairaalan MAXIsiteessä.

Vauvalle:
-Vaatteet kotiutumista varten (lyhyt- ja pitkähihaiset bodyt, sukkahousut, housut, villatakki ja -housut, kaulahuivi, kypäräpipo, villapipo, hanskat, tossut ja ulkopuku). Tuntuu, että tulee otettua kamala määrä vaatteita pienelle, mutta koskaan ei tiedä milloin se lähtö tulee ja millainen sää on kun kotiin päästään. Mieluummin pakkaan varmuudeksi liikaa kuin liian vähän. Eipähän ainakaan pikkuinen palele ja kaikkia ei tarvitse laittaa päälle.
-Tutti ja tuttiketju.
-Pari harsoa. Automatkan mahdollisia vahinkoja varten.

Onpas vaaleanpunainen setti.

Vielä hommaamatta:
- Eväät synnytykseen. Jotain pientä syötävää ja juotavaa. Nämä pakko hommata vasta matkalla sairaalaan, muuten joku nimeltä mainitsematon syö ne etukäteen.

Sekä tietenkin:
-Neuvolakortti. Kulkee aina mukana.
-Verensokerin mittaus -vihko. Tämän joudun kuulemma ottamaan myös varmuudeksi mukaan.


Tämän lisäksi on muutama "Ehkä" -tavara.
Kun lähtö tulee ja käydään hakemassa eväät, käydään ehkä hakemassa myös ristikkolehti ja kynä mukaan, koska vaikka aiemmat synnytykset menneet todella nopeaan, voi olla että tämä neiti antaa odottaa itseään ja silloin on kiva, jos on jotain tekemistä kun odottelee avautumista.
Muutama vaippa ja puhdistusliinat lähtevät myös mukaan varmuudeksi, JOS päätetään kotiin lähtiessä, että käydään kyläilemässä ja esittelemässä tulokasta jossain + juomassa kahvit.

Kaukalon Jukka tuo tullessaan vasta silloin, kun me päästään kotiin. Toivon jo nyt, ettei tarvitsisi olla montaa päivää sairaalassa. Onhan se kiva, kun on tarvittaessa apu vieressä ja on rauhallisempaa kuin kotona, mutta mieluummin lähden mahdollisimman pian kotiin aloittamaan arjen ja kivempi Eetun, Jerryn ja Erininkin tutustua pikkusiskoonsa kotona kuin sairaalassa. Ja jotenkin sairaalassa olo ahdistaa, on aina ahdistanut. Purskahdan illalla helposti itkuun sairaalassa.

vauva-keskusteluja

Ajeltiin harjoituksista kotiin ja tuli lasten kanssa puhetta, että mistäs ne vauvat tulee.

Eetu: -Saadaanko me hanskat?
minä: - Äiti ei pysty nyt kääntymään, saatte kun ollaan perillä.
Jerry: -Miksi?
minä: -Koska äitillä on iso maha.
Jerry: -Miksi?
minä: -Koska äitillä on vauva siellä.
Jerry: -Miksi siellä on vauva?
Jukka: -Koska isi laitto sen sinne.
Eetu: -No ethän laittanu!
Jukka: -Laitoinpa.
Eetu: -Etkä laittanu! Äiti on kasvattanu sen.
minä: -Laitto isi. Mistä se muuten olis sinne tullu?
Eetu: -Sä oot kasvattanu sen ruualla.
minä: -Niin mutta mistä se on sinne tullu?
Eetu: -No sä oot kasvattanu sen ruualla!
minä: -Niin mutta syöthän säkin ruokaa, onko sunkin mahassa vauva?
Eetu: -No ei miehet oo sellasii, haha.
minä: -No siskokin syö ruokaa, onko Erinin mahassa vauva?
Erin: -Ei..
Eetu: -On aikuisena.
minä: -Niin mutta ei ne vauvat ruuasta tule, vai tuleeko?
Eetu: -No ei. 
minä: -No mistä se sit tuli sinne?
Eetu: -Sä söit vauvan.
Jukka: -Eihän syöny, isi laitto sen sinne.
Eetu: -Oliks se sit muovailuvahaa?
Jukka: -Ei. Mut isi laitto sen vauvan sinne ja sitten se kasvaa siellä ja sitten syntyy.
Eetu: -Millä muka?
Jukka: -Isillä on sellanen työkalu.
Eetu: -Aijaa.

Mä oon aina miettinyt, että mitä sanon lapsille kun haluavat keskustella, että mistä ne vauvat oikein tulee. Oon jo aikaa sitten päättänyt, että en ala valehtelemaan, että haikara tuo tai mitään muutakaan, näkeehän lapset kun mun maha kasvaa ja tuntee vauvan potkut. Ja muutenkin lapsille syötetään ihan tarpeeksi (hyväntahtoista) pajunköyttä: joulupukki, hammaskeiju yms. En mä kuitenkaan halua pienille lapsille alkaa kertomaan seksistä, joten helpompi kertoa asia noin, että isi laittaa vauvan tai siemenen äitiin ja siitä kasvaa vauva. Saavat sitten hieman vanhempina tietää tarkemmin, kun on sen aika.
Eetua odottaessa siskoni 5v tytär ja 6v poika kysyivät, että mistä Eetu tulee ulos, tuleeko navasta. En heille viitsinyt kertoa totuutta, koska eivät ole omia lapsiani ja en tiennyt mitä siskoni haluaa kertoa. Omilleni aion sanoa, että äidillä on jalkojen välissä sellainen oma paikka mistä vauvat tulevat. Jos haluavat tietää enemmän, mitä sitä valehtelemaan, yritän selittää asian heille parhaani mukaan.

Kysyin huvikseni tuossa juuri Eetulta, että mistä vauva tulee ja totesi, että mahasta. Kun kysyin, että mistä pääsee pois sieltä mahasta niin Eetu mietti hetken ja sanoi, että jostain salakäytävästä.  Että näin meillä.
Onko kukaan muu teistä miettinyt, että miten kerrotte omille lapsillenne mistä vauvat tulevat?

Mahakakku -kokeilu

Oon näitä mahakakkuja ihastellut pitkään kaikissa eri blogeissa ja ollut kamala into kokeilla itse. Oon harmitellut kun ei ole pyöreäpohjaista vuokaa, mutta nyt päätin kokeilla saanko tehtyä sellaisen ihan irtoreunavuoalla. Tissejä varten multa löytyy pieni pyöreäpohjainen vuoka.
Koska ekaa kertaa tätä kokeilen, päätin tehdä tämän ns. itselleni (saanpahan kerran elämässäni ainakin tälläisen kakun, haha). En oo mikään kakkujen ystävä, harvoin mitään kakkuja edes syön, mutta onneksi tossa ympärillä hyörii kolme koekaniinia + Jukka, jolla on järjetön ruokahalu (varsinkin kun on nyt ollut viikon ilman tupakkaa ja ruokahalu kolminkertaistunut).

Pohjat tein ihan sillä koulusta oppimallani kakkupohja-ohjeella:

2 munaa
saman verran sokeria kuin munaa
saman verran vehnäjauhoja kuin sokeria
1 tl leivinjauhetta
(mahan pohjiin tein 1½ kertaisena)

Lisäksi koska meille se prinsessa on tulossa ja oon hurahtanut vaaleanpunaiseen, lisäsin hieman vaaleanpunaista väriä pohjiin punaisella elintarvikevärillä ja joukkoon sekoitin hunajapaahdettuja kookoshiutaleita, joita Jukka osti töistä. Tuli niillekin käyttöä.

Pohjia tein yhteensä 6 kpl, 2 pienempää (rinnat), jotka puolitin vaakasuunnassa täyttöä varten ja mahaa varten 4 isoa pohjaa (sen verran mukavuudenhaluinen olen, etten jaksanut isoa pohjaa halkaista, joten tein joka kerroksen erikseen). 
Ennen kakun täyttämistä muotoilin mahan mahdollisimman pyöreäksi..

Täytteenä käytin kaupan valmista suklaanmakuista kakkumoussea ja kostutukseen tein grenadiini-makusiirapista ja vedestä seoksen.
Kakun kasaamisen jälkeen päällystin kakun unelmatorttu täytteellä.

Tässä välissä tein vaahtismassan. Tein kolme eri massaa, ensimmäisen värjäsin kuvaamaan ihoa, toisen mekkoa ja kolmannen, huomattavasti pienemmän massan rusettia varten. Sitten se veemäisin osa, massan saaminen kakun päälle. Tää vaihe multa harvoin sujuu ilman, että päässä pyörii miljoona kirosanaa. Ehkä tarvitsisi hommata jonkunlainen alusta, joka auttaisi tässä hommassa. Noh, pienen taistelun jälkeen massa oli kakun päällä. Piti ensin jättää mahaa näkyviin enemmän, mutta kakulle alkoi tulemaan raskausarpia (oma vika kun käytin tuoretta, juuri tehtyä massaa), joten pelastin tilanteen paidalla. Jukka oli auttamassa mua massan kanssa ja onnistui venyttämään paitaa hieman liikaa, joten se repesi, joten laitettiin paita sitten paljastamaan mahan alaosan.
Nännit olisi voinut tehdä, muttei kotoa sattunut löytymään mitään, mistä olisin ne saanut ja kun eräät pienet varkaat varastivat kaiken ylinmääräisen vaahtismassankin, niin nyt tälläinen.
Sitten loppusilaukset ja voilá.
Siinä Jukalle ja lapsille kakku tuhottavaksi. Ihan kiva ensimmäiseksi kokeiluksi.Yllätyin kuinka hyvin sujui, varsinkin kun meinasi muotoilun kanssa tulla turhautunut olo ja teki mieli viskata koko kakku seinään.
Tietenkään tuo maha ei ole aivan tasainen, mutta leikitään vaikka, että vauva siellä mellastaa ja myllertää *vink* haha

Nyt kokemusta rikkaampana ja virheistä oppineena uskallan tehdä Lanan eräälle ystävättärelle ensi viikon viikonlopuksi oman mahakakun.

Joko saa alkaa jännittämään?

Yritin tossa aiemmin miettiä, että mistä kirjoittaisin, mikä olisi kirjoittamisen arvoista. Sitten välähti (miettikää, kerrankin mulla välähti!) : tuleva synnytys ja raskauden loppuaika.

Laskettuun päivään on 2kk enää. Kahdeksan viikkoa!
En tiedä mitä pitäisi tuntea. Moni tunne puskee päälle.
Ensinnäkin hieman pelottaa, että pikkuinen tulee etuajassa, sekä keskoisuuden takia, että siksi kun tuntuu ettei kaikki ole valmiina. Olen tarvikelistan selannut läpi useasti, melkein kaikki on hommattu (paitsi esim. itkuhälytin ja pari vara-tuttia ja korviketta varmuuden vuoksi), mutta jotenkin tuntuu ettei kaikki ole valmista. Pinnasänky on kasattu aikaa sitten ja pedattu tulokasta varten, rattaat ja kaukalo on eteisessä odottamassa ja sairaalakassinkin olen jo ajatuksissani pakannut. Silti tuntuu, että jotain on unohtunut. Mutta mitä..?

Samalla jo malttamattomana odotan, että saan pienen nyytin syliin, pääsen tutustumaan pieneen uuteen ihmiseen, nuuskuttamaan ja ihastelemaan. Se pieni säälittävän kuuloinen parkuminen, tuhina, pienet tutkivat silmät ja se rakkaus mitä voi tuntea sitä pientä ihmettä kohtaan.

Samaan aikaan jännittää. Miltä hän näyttää? Millainen on luonteeltaan? Miten isommat sisarukset ottavat hänet? (Onneksi heitä on valmiiksi useampi, niin on jo jonkinlainen aavistus ja kovin he puhuvat jo vauvasta). Koska hän tulee maailmaan? Jos seuraa sisarustensa jälkiä, tulisi hän seuraamme n. kuuden viikon päästä eli suunnilleen viikolla 38.
Kuinka helppo tai vaikea synnytys on edessä? Eetun, Jerryn ja Erinin synnytykset ovat olleet helppoja, poikien synnytykset kestivät nelisen tuntia, ponnistusvaiheet n. 10 minuuttia ja Erinin synnytys oli ohi kahdessa tunnissa ja yhdellä ponnistuksella. Pojista sain epiduraalin, Erinistä en ehtinyt saamaan kuin kohdunkaulan puudutuksen joka vaikutti yhden supistuksen ajan. Mites tällä kertaa? 

Toisaalta en vielä haluaisi. Vaikka on jo kova into saada pieni kakkakone syliin, en halua vielä luopua tästä pallosta. Juu, kumartelu on hankalaa, vaatteiden pukeminen melkein olympialaji ja maha melkein aina tiellä, silti tää tuntuu omalta. Tää pallomaha on kivan näköinen, kun on jo näin iso ja ihanaa seurata miten kasvaa vielä. Ja se tunne kun pieni potkii ja muljauttelee, ah <3. Ihana tunne. Iltaisin kun makoilee sängyssä ja pieni bilettää ankarasti, tuntuu ettei maailmassa ole muita. Silloin saa kokea sen äidin ja vauvan erityisen yhteyden. Jos saisin päättää, myös Jukka saisi kokea sen tunteen. Mutta koska se ei ole mahdollista, tyydyn itse nauttimaan siitä niin kauan kuin se kestää.

vieraita, ystäviä, sisustusta....

Höpötin tuossa aikaisemmassa postauksessa, että puuhaa on riittänyt.

Jukan veli oli meillä viime viikolla tiistaista lauantaihin. Ihan kiva kun kävi, mutta lauantaina kieltämättä huokaisin helpotuksesta kun lähti kotiin, jutut kun alkoivat olemaan taas sitä luokkaa, että teki mieli repiä omat hiukset päästä välillä (esimerkkeinä: jankkasi koko lauantai päivän, että mennäänkö subwayhin syömään vaikka sanottiin että ei, osti hälytin avaimenperän että saa kiusata kavereita vaikka Jukka sanoi ettei se ole mikään lelu ja vaan tarkoitettu naisille suojaamaan raiskausyrityksiltä, ei mukamas osannut keittää kahvia meidän keittimellä vaikka on ennenkin keittänyt, yms..).

Torstaina käytiin Jerryn kanssa tutustumassa Capoon. Jerry nauroi koko ajan ja hyöri Capon ympärillä, ainoa mikä vähän jännitti, oli se kun Capo haukahti tai tuli pussaamaan. Oli kyllä kiva katsella kun pojat leikkivät yhdessä.
Koko kotimatkan Jerry höpisi Caposta ja Lana-tädistä ja kun ohi meni eräs mies saksanpaimenkoiransa kanssa, Jerryn oli pakko todeta, ettei ollut Lana-täti ja Capo vaikka samanlainen koira olikin.


Viikonloppu meni rempatessa. Perjantaina olin Jessicalla viettämässä iltaa, oli kivaa kun pitkästä aikaa saatiin rauhassa jutella. Sain tietää Jessican elämästä asioita, joita en tiennyt vielä ja toisista asioista sain tietää lisää. Syötiin myös hyvin ja pääsin lakkaamaan Jessican kynnetkin siinä samalla. Tällä välin Jukka ja Veikka repivät meidän olohuoneesta tapetit (joita kissat olivat hieman kohdelleet kaltoin ja joihin Erin oli taiteillut muutaman piirroksen).
Sovittiin Jessican kanssa, että aletaan näkemään useammin.

Lauantaina aamusta alettiin remontoimaan. Hiottiin Jukan tasoittamat kohdat seinistä ja alettiin maalaamaan. Vähän jännitti, että kuinka hyvää maalia tuli ostettua Biltemasta. Yllätyin kyllä kuinka hyvin peitti. Kaksi kerrosta maalattiin ja peitti kyllä todella hyvin. Nyt on kivan valkoiset seinät.

Maalausurakan jälkeen lähdettiin ajamaan Tottijärvelle viemään Veikkaa.
Samalla lähti meidän Sissi-kissa uuteen kotiin. Oli meinaan alkanut kuseskelemaan muualle kuin laatikkoon ja yrityksistä huolimatta ei saatu pientä takaisin laatikolle. Viimeinen pisara oli kun ruikki raapimispuun juurelle jatkojohdolle. Todettiin, että ihan omansa ja kaikkien muidenkin turvallisuuden takia pakko luopua. Harmittaa, mutta parempi näin.
Safi ja Tessa olivat hieman ihmeissään sunnuntaina ja etsivät Sissiä, mutta nyt ovat kuin olisivat aina olleet kahdestaan meillä, ovat ylimmät ystävykset. Safikin piristyi Sissin lähdettyä, alkoi uudelleen leikkimään taas ja änkee syliin aina kun mahdollista.
Joku ehdotti, että Sissillä oli ehkä stressiä tai juoksu. Juoksua epäilen, koska virtsaaminen jatkui 5 viikkoa. Stressistä en tiedä, mutta jos näin oli, niin näytti sen erikoisella tavalla (nukkui suurimman osan ajasta). Lapsetkin ovat enemmän hyörineet Tessan ympärillä alusta asti.
Harmittaa kyllä kun oli pakko luopua pikkuisesta, mutta tässä elämäntilanteessa ei ollut muuta mahdollisuutta.

Maanantaina käytiin IKEAsta hakemassa pari lamppua ja hylly olohuoneeseen, että saatiin järjestettyä loppuun. Nyt olen kyllä tosi tyytyväinen tähän, saatiin paljon valoisammaksi ja suuremman näköiseksi ja ehkä nyt eivät kissatkaan uppoa sisustukseen niin helposti. Vielä olisi jossain vaiheessa mattojen ja verhojen vaihto kunhan löydän miellyttävät. Matot vaihtuvat vaaleisiin nukkamattoihin (ei kuitenkaan valkoisiin) ja verhot joihinkin vaaleampiin. Sohvapöytä vaihtuu myös kunhan isäni saa tehtyä meille uuden. Ja muutaman kasvin ajattelin ostaa piristämään tätä huonetta.
Paria sisustustarraa olen miettinyt, mutta vielä en ole löytänyt sellaista, jota jaksaisin katsoa päivästä toiseen.
Vaikka on nuo pikkuasiat vielä muuttumassa, olen silti erittäin tyytyväinen siihen, mitä ollaan saatu aikaan. Vihdoinkin on olohuone sellainen, jossa viihdyn ilman että katse kiertää ympäri ja suusta pääsee tyytymätöntä mutinaa.
Seuraavaksi onkin edessä lastenhuoneen ja meidän makuuhuoneen maalaus. Ja pikkuhiljaa ostelen lakanoita ja pyyhkeitä (tällä hetkellä kun on niinn että lähes jokaista pussilakanaa on vain yksi ja kaikki eri värisiä ja -kuvioisia.). Tarkoituksena olisi myös ainakin keittiönpöytä ja -tuolit maalata. Ja ehkä muutama mattokin lähtee vaihtoon vielä ennen kuin olen tyytyväinen tähän sisustukseen. Mutta hiljaa hyvä tulee, ehtii suunnitella rauhassa kun ei voi paljoa ostaa kerralla.Ja Jukka on varmaan erittäin tyytyväinen mun sisustusintoon...

Tyttöjen ilta haaveita..

Taas jäänyt kirjoittamiset väliin, tässä kun ollut hieman puuhaa (niistä tänään myöhemmin).

Mutta asiaan.. Oon mietiskellyt, että olisi kiva järjestää pienimuotoinen tyttöjen ilta ennen kuin pamahdan (kun en nyt tiedä järjestetäänkö mulle kuitenkaan niitä baby shower'eita vai ei. En kehtaa kysyä ja "kerjätä" niitä vaikka ne olisi kivat saada). 

Eilen aloin pohtimaan ketä sitten kutsuisin, mitä tarjoisin, koska pitäisin yms yms. Totesin, että en tunne kovin montaa naispuolista. Keksin 6 henkeä, jotka ehdottomasti kutsuisin ja muutaman "ehkä" -vieraan. Tulin siihen tulokseen, että muutamaa kaveria on turha pyytää, koska asuvat sen verran kaukana, että tuskin yhden illan takia viitsisivät tänne raahautua. 
Ajankohta varmaan olisi helmikuun puolen välin tienoilla. Olisi ainakin tarpeeksi aikaa.

"Teemana" olisi vaaleanpunainen, oon taas vähän hurahtanut siihen kun on pieni prinsessa tulossa. Yhteen aikaan olin sitä mieltä, että vaalenpunainen on turhan ns. "ällön söpöä" mun makuuni, mutta kahden pojan jälkeen vaaleanpunainen on ollut ihanaa vaihtelua ja mikä sen suloisempaa kuin pukea pieni prinsessa vaaleanpunaiseen. Ja se sopisi hyvin tyttöjen iltaan, kun on tyttömäinen väri.
Väri esiintyisi niin koristeissa (jotain ilmapalloja, kertakäyttöastiat, jne...) kuin tarjoiluissakin. Tarjolle leipoisin jotain teemaan sopivaa; cupcakeja, pienen kakun (?), juustokakun (elintarvikeväreillä saa väriä) plus voisi tarjota esim. vaahtokarkkeja yms. Ja tietenkin jotain suolaista, pizzaa yms (näihin vaikeampi saada vaaleanpunaista mukaan mutta se varmaan annettaisi anteeksi).

Alkudrinkiksi (alkoholittomaksi) jotain teemaan sopivaa, shampanjalaseista joissa sokeria reunassa (tällä idealla).
Kutsut olisi käsin kirjoitettu ja jos en itse pääse viemään, posti saisi ne vieraille toimittaa. Ajattelin, että se olisi kivempaa niin, nykyään kun kaikki kutsumiset hoidetaan joko facebookissa tai puhelimella. Käsinkirjoitettu kutsu olisi jotenkin henkilökohtaisempi.
Ja koska olen kiitollinen siitä, että minulla on hyviä ystäviä, ajattelin jokaiselle tehdä "kiitoslahjan", pienen lahjakassin, johon laitan jotain pientä kaikille muistoksi illasta.

Tämän enempää en ole keksinyt vielä, enkä tiedä järjestänkö näitä edes; riittääkö energia, antaako mieli periksi (vähän alakuloinen olen ollut), tulisiko ketään paikalle, yms.
Google sitä paitsi on kiusannut mua. Etsin ideoita tarjoiltaviin googlesta, ja törmäsin useamman kerran TÄHÄN. En tietenkään voinut ohittaa lukematta ja taas baby shower -kuume.. Äh.

Saas nähdä millainen kuume sitten tulee, kun olen suunnitellut leipovani nyt alkuvuodesta jossain vaiheessa mahakakun eräälle Lanan ystävälle,  joka odottaa esikoistaan, jotta saisin harjoitusta siihen. Olisi vähän kokemusta sitten, kun joku oma läheinen ystävä odottaa taas.

romanttinen kosinta vesisateessa ja ilotulitteiden paukkeessa.

Vuosi vaihtui sitten. Äkkiä se viime vuosi menikin.
Nyt kun pohdin, niin mitä vuonna 2012 tapahtui?
Kuvia katsoessa huomaa kuinka lapset ovat kasvaneet, alkuvuoden kuvissa kun ovat niin hirmu pienen näköisiä. Erin alkoi keksimään kaikkia tempauksia, joiden ansiosta meillä on lähes kaikissa kaapeissa lapsilukot.
Rakennettiin superhieno mörkö-lumiukko. Mä innostuin taas enemmän leipomisesta ja valokuvaamisesta. Kärsin lievästä masennuksesta. Pari läheistä ystävääni kärsi vakavasta masennuksesta. Kolme ystävääni yritti itsemurhaa. Perheemme kasvoi kolmella uudella jäsenellä (kissat). Aloin odottamaan "kasvainta". Saimme tietää, että tulossa on tyttö. Ystäväpiiriin syntyi kolme uutta pienokaista. 2 ystävää ja 1 tuttu alkoi odottamaan vauvaa.
Jukan läheinen ystävä kuoli. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin. Meillä oli Jukan kanssa ylä- ja alamäkiä. Oli ensimmäinen kesä kun en päässyt veneilemään. Serkkuni sai ylioppilaslakin. Ystäväni muutti pois ja parin kuukauden päästä takaisin. Olin useampaan otteeseen muuttoapuna.
Petyin syntymäpäivänäni, kun osa unohti kokonaan kyseisen päivän, osa meinasi unohtaa ja vain 2 ystävää + perheeni saapuivat kakkukahville.
Jukka vaihtoi työpaikkaa. Erin ja Jerry alkoivat puhumaan enemmän. Syksy meni ohi niin, että hujahti (liekö raskauden aiheuttama väsymys osasyynä tähän). Järjestin parit naamiaiset pitkän pohdinnan jälkeen.
Juhlin ensimmäistä kertaa vuosipäivää kunnolla. Innostuin askartelemaan. Sain ravata verikokeissa ja lääkäreissä. Innostuin kutomaan. Kokeilin uusia juttuja. Nuuhkin vauvaa. Stressasin joulua. Kaipasin. Olin malttamaton. Olin iloinen ja onnellinen.

Siinä se taisi olla pähkinänkuoressa. Paljon tapahtui, jotkut asiat olisivat voineet jäädä tapahtumatta, mutta asialle ei voi mitään.

Eilen käytiin aamupäivästä Eetun kanssa tutustumassa Capoon. Eetua vähän jännitti vaikkei sitä myöntänytkään. Kyllä hän sitten touhusi karvakamun kanssa, ei tosin yhtä riehakkaasti kuin Erin. Hyvin tulivat toimeen.
Lana kiharsi mun hiukset iltaa varten ja tällä aikaa Capo päätti tehdä vähän tuhojaan ja repiä mattoa. Pari tuntia ehdittiin Lanalla olemaan ennen kuin lähdettiin kaupan kautta meidän äitille. Eetu pääsi yöksi mummille, koska meillä oli suunnitelmissa mennä katsomaan raketteja ja Eetu pelkää sitä pauketta. (Erin ja Jerry olivat isällään).

Jukka tuli hakemaan mua äitiltä ja suunnattiin elokuviin katsomaan Juoppohullun päiväkirjaa. Mä pidin elokuvasta, enkä ollut lainkaan sitä montaa kuukautta odottanut. Onhan se hieman öhm omalaatuinen, mutta Vuorisen kirjoitustyylikin on. Elokuva tosin vei asioita vähän pidemmälle.
Tämän jälkeen suunnattiin heseen syömään (shhh.. Ei kerrota neuvolatädille tai lääkärille). Jukka oli ensin suunnitellut kunnon ravintolaa, mutta kaikki paikat olivat kiinni.
Syömisen jälkeen mentiin kotona käymään. Mun piti silmät kiinni kävellä sisään ja sain avata vasta luvan saatuani. Olohuoneen lattialla odotti uusi tv-hylly, jonka Jukka oli yllätyksenä käynyt hakemassa (meillä siis pikkuhiljaa vaihtuu sisustus tummasta valkoiseksi ja tämä oli nyt ensimmäinen edistysaskel). Oli tuo ihana mies ostanut meille myös samalla uudet tyynyt, muutaman laatikon ja mulle kukkia ja ihanan pehmoisen pehmonallen <3
Kello oli vasta kymmenen ja ulkona satoi vettä, joten seuraavaksi katselin kun Jukka malttamattomana kasasi hyllyn ja jätti odottamaan tätä päivää, että saatiin se paikoilleen.

Kahdeksitoista suunnattiin jokirantaan katselemaan ilotulitusta. Oltiin hieman ajoissa ja seisoskeltiin odottamassa, kun joku erittäin fiksu (huomaa sarkastisuus) nainen ampui raketteja siinä vieressä ja isoja pamahteli ihmisten vieressä. Siirryttiin Teatterisillalle. Pari sekuntia ennen keskiyötä Jukka polvistui mun eteen ja kosi mua vesisateessa ja ilotulitteiden paukkeessa. Mä en saanut sanaa suustani, huulet vain liikkuivat. En voinut lakata hymyilemästä ja nyökyttelemästä samalla kun pidättelin kyyneliä. Sain kauniin kultaisen sormuksen sormeeni. Oli paras uusivuosi ikinä. Jukka jo pari viikkoa uhkaili, että on keksinyt mulle yllätyksen, mutta en osannut tätä arvata, en millään.
Kun pauke rauhoittui, alettiin läpimärkinä hipsiä autolle päin ja suunnattiin vielä abc:lle juomaan kuumat kaakaot ja sieltä kotiin lämpimään suihkuun. Kahden aikaan mentiin nukkumaan, molemmat ihan poikki pitkästä päivästä, mutta molemmat myös onnellisina. <3 Ihana mies. Paras päätös henkisesti raskaalle vuodelle.
Ei voi olla hymyilemättä aina kun katson vasenta nimetöntäni ja olo on mitä onnellisin.
Tässä täytyy jossain vaiheessa alkaa miettimään pikkuhiljaa häitä. Ei tosin ole mikään kiire, häät vietetään vasta kun on sopiva ajankohta.