Hei taas blogimaailma

Kuva ei liity postaukseen, ostin itselleni lokakuussa kauniin sateenkaariruusun.

Blogi oli tuossa hieman tauolla, ei mitenkään suunnitellusti, niin vain kävi.
Ensimmäinen syy taukoon on ollut tekniset ongelmat; Jukka oli muuttanut netin salausta, ja koska meillä modeemi veteli viimeisiään, ei kone löytänyt yhteyttä ollenkaan. Nyt salaus on palautettu ja uusi modeemi hommattu. Blogger tosin temppuilee vielä koneella, joudun muutaman mutkan kautta menemään, etä pääsen kirjoittamaan, lukemaan kommentteja tai katsomaan tilastoja. Tähän kun vielä keksisi syyn, koska myöskään kaikki "ominaisuudet" eivät toimi kirjoittaessa.

Toinen syy on se, että kävin syyskuun alussa ihotautipolilla. Mulla oli jo Sofian odotuksen aikana pientä ihottumaa käsissä, joka melkein kaikki lähti kortisonilla. No, tuossa touko-kesäkuun aikana ihottuma palasi takaisin ja salakavalasti levisi ympäri kroppaa. Jotkut ihmiset pelottelivat sen olevan psoriasista, ja tulosta peläten lykkäsin lääkärille menoa. Elokuun aikana ihottuma levisi jo kasvoihinkin, huulet ja silmäluomet alkoivat olemaan kamalan näköiset, (muusta kropasta puhumattakaan) ja kutina alkoi olemaan sietämätöntä, joten nöyrästi puhelin kouraan ja aikaa varaamaan. Terveyskeskuksessa lääkäri epäili sen olevan psoriasista, mutta otti koepalan ja laittoi lähetteen ihopolille. Reilun viikon päästä tuli tuomio; yleinen ihotauti nimeltään punajäkälä. Kivi putosi hartioilta luettuani tietoa ko. taudista; paranee myös itsestään, ei ole siis elinikäinen.

Ihopolilla lääkäri vilkaisi ihottumaa, sanoi että ihan selvä tapaus, näkee katsomallakin mikä ihottuma on kyseessä. Mun kohdalla kuulemma tosi paha, normaalisti tulee vain esim. käsiin ja/tai nilkkoihin, tai limakalvoille. Mulla ihottumaa oli kaikkialla muualla, paitsi limakalvojen alueella. Tohtori tahtoi ottaa kuvat tietokantaa varten ja alettiin puhumaan hoidosta. Ensimmäinen vaihtoehto olisi ollut kortisoni(?) pillerit, mutta se ajatus hylättiin, koska ei saisi kuurin jälkeen tulla kahteen vuoteen raskaaksi, koska sikiöllä ei olisi mitään elinmahdollisuuksia. Päädyttiin valohoitoon, joka aloitettiin heti.

Kävin siis kaksi kertaa viikossa lääkekylvyssä ja valokaapissa hoitamassa itseäni. Ajat olivat tietenkin päivällä, joten melkein joka kerta mulla oli lapset mukana kun en lapsenvahtia saanut. Jerrystä oli onneksi paljon apua, hän viihdytti Sofiaa, jos neiti hermostui mun 10-15 minuutin kylvyn aikana. Myös hoitajista oli apua, ja nostan heille hattua kun eivät hermostuneet lasten lukemattomiin kysymyksiin. Ja lapset yllättivät mu täysin, osasivat joka kerta käyttäytyä, eivät riehuneet ja koskeneet joka tavaraan. Joko olivat mun seurana kylvyn vieressä tai leikkivä leikkipaikalla ja käyttäytyivä tosi hyvin.

Jotenkin nuo käynnit saivat väsyneeksi ja bloggaus oli viimeisenä mielessä. Iho oli herkkä kortisonivoiteen jäljiltä ja kuiva valokaapin jälkeen. Mielikin oli hieman kireä joinain päivinä bussikuskien tai kanssa-matkustejien takia (tarvitseeko siinä hajuvedessä uida?!).
Eilen oli viimeinen hoito ja helmi-maaliskuussa lääkärille kontrollikäyntiin. Kuvia mulla ei ole näyttää, yritin mahdollisimman paljon piilotella ihottumaa kuvissa. Ainoat kunnon kuvat siitä ovat lääkärillä. Nyt muualta on lähtenyt, jaloista löytyy vielä laikkuja, mutta ovat parempaan päin ja ns. "vanhoja".

Tulipa pitkä selostus. Myöhemmin lisää meidän muita kuulumisia.

Pahoittelen laatua. Minä ja ah-niin-ihana sairaalan aamutakki.

Long time no see..

Ensinmäiseksi pyydän anteeksi, blogissa on ollut hiljaista, osittain oman olotilan vuoksi. Olen halunnut kirjoittaa ja kaivanut sitä, mutta toisaalta en ole jaksanut enkä halunnut. Olo ei ole ollut mikään loistava, mutten ole sitä muille halunnut, tai edes osannut myöntää. En osaa sitä myöntää edes itselleni kunnolla. Mutta ei siitä sen enempää.
Mitä tässä kolmen viikon aikana onkaan tapahtunut?
Alkukuusta tämä äiti-ihminen oli viihteellä. Ilta alkoi Jonten luona Lanan, Jonten, kahden kissan ja yhden koiran seurassa. Siinä istuskeltiin, höpistiin ja nappailtiin kuvia. Tästä suunnattiin Naantalin Merisaliin. Pakko sanoa, että paikka oli aika pettymys. Terassi oli täynnä ihmisiä, joten me suunnattiin sisälle istumaan. No sisällä ei meidän lisäksi sitten ollutkaan kuin pari ihmistä. Juotiin yhdet, Lana cokiksen ja me Jonten kanssa lonkerot.
Tämän jälkeen Lana heitti meidät Runostuoppiin (oujee, paikallinen pubi. Huomaathan sarkasmini) ja ajeli itse kotiin nukkumaan. Me istuskeltiin siellä ja seurattiin menoa siihen asti, että viimeinen bussi saapui ja hyppäsin kyytiin. Matkalla hieman jännitti ehdinkö keskustassa viimeisen yöbussin kyytiin vai joudunko kävelemään kotiin puhelin mykkänä (akku loppui kesken illan). Jouduin juoksemaan, mutta ehdin kuin ehdinkin.

Mitäs muuta... Kuvailemassa on tullut käytyä jonkun verran. Enimmäkseen taas kuvannut Lanaa. Huomenna ilman salliessa olisi kyllä tarkoitus napata lapset ja kamera mukaan ja lähteä räpsimään taas.

Taiteiden yössä tuli käytyä Lanan kanssa viime torstaina. Pääsimme paikalle vasta klo 22 Lanan töiden jälkeen ja voin sanoa, että olin pettynyt. Oletin paikalla olevan enemmän ohjelmaa, mutta kojutkin olivat kaikki jo kiinni. Pari esiintyjää oli mm. jokilaivoilla, mutta emme jääneet kuuntelemaan. Myös Tuomiokirkossa oli jokin konsertti, mutta tämäkin oli maksullinen. Totesimme yhteen ääneen ettemme välitä mahdollisesti hengellisestä musiikista niin paljon, että maksaisimme ko. konsertista.
Emme kauaa paikalla viihtyneet. Kotimatkalla kävimme muistelemassa vanhan yläasteemme pihassa (samassa koulussa kävin myös lukiota).

Turussa on ollut aika sateista. Mutta en valita, itse asiassa nautin näistä ilmoista. Kesä on kivaa aikaa, mutta enemmän nautin syksystä; pimenevistä illoista, kynttilöistä, neuleista, luonnon taidonnäytteestä lehtien vaihtaessa väriä, sateen ropinasta ikkunassa, villasukista....
Kotona olemme piirrelleet, katselleet elokuvia yhdessä, askarrelleet, leikkineet, riehuneet.. Myös siivousta olemme yrittäneet harrastaa mutta tämän lauman kanssa se on hieman hidasta.
Sofia tuntuu kasvavan ja kehittyvän silmissä. Jos neidin jättää yhteen kohtaan lattialla esim. kahvin keiton ajaksi, voi olla varma, että hän on siirtynyt jonkin verran tullessasi takaisin. Myös varpaat ovat löytyneet ja niitä on kiva tutkia. Ei kauaa taida mennä kun mun pikkuinen jo ryömii. Niin se puoli vuotta menee, ystävänpäivänä 45cm ja 2,4kg rääpäle on kasvanut 67-senttiseksi ja 9,73 kiloiseksi päivänsäteeksi.

On ehditty myös juhlimaan. Alkukuusta ystäväni tytär juhli 7-vuotissyntymäpäiviään. Juuri neiti oli 4v, mihin nämä kolme vuotta katosivat?
Eilen oli toisen ystäväni tyttären ristiäiset. Sain toimia kuvaajana Lanan halutessa kuvia kummityttönsä ristiäisistä ja pienen neidin vanhempien halutessa kuvia kaikkien mummojen ja muiden kanssa. Mutta en valita, se homma on juuri se mistä nautin ♥
Myös kakkavaipan vaihto nakitettiin mulle, mutta niin siinä aina käy. Haha. Ja koska kummipoikani on juhlakalun isoveli, pääsin myös paimentamaan Antin sisälle kun juoksi pihalla. Voin kertoa, että korkokengillä nurmikolla kulkeminen ei ole helppoa kun korot uppoavat.
Mutta tilaisuus oli kaunis vaikka pappi innostuikin jaarittelemaan. Pienestä prinsessasta ei jäänytkään Justiinaa, vaan tästä lähtien hänet tunnetaan nimellä Iida.

 

A BEAUTIFUL BODY haaste

MamiGOGO:n Minttu heitti haasteen ilmaan ja päätin napata siitä kiinni. Inspiraationa on valokuvaaja Jade Beall'n A Beautiful Body Project, joka näyttää, että synnyttänyt nainenkin on kaunis, arpineen kaikkineen. Tarkemmin voitte lukea Mintulta. Tässä minun tarinani:

Tässä olen minä neljän lapsen jälkeen, tänä aamuna kuvattuna. Keskellä vatsaa näkyy helmikuussa tehdyn hätäsektion arpi, jonka ansiosta maha on epämuodostunut. Raskausarpia löytyy niin vatsasta, rinnoista kuin reisistäkin. Rinnat ovat aikaa sitten kadottaneet terhakkuutensa imetysten seurauksena. Selluliittia ja rasvaa siellä ja täällä.
Ennen lapsia olin aina ollut se ystäväpiirin "isoin". Olen katsellut vanhoja kuviani jälkeen päin ja todennut etten edes ollut iso, olin vain hieman kurvikkaampi ja muut olivat jenkkiläisittäin kokoa 0.

Ensimmäisessä raskaudessa painoa tuli 37,5kg lisää (!!). Neuvolatäti ei tähän halunnut uskoa, vaan asetti lähtöpainoksi hieman korkeamman luvun, mutta kyllä, melkein neljäkymmentä kiloa tuli.
Seuraavan raskauden alkaessa oli edellisiä kiloja vielä jäljellä, joten lisäkiloja tuli hieman maltillisemmin, vain 24kg, mutta turposin joka suuntaan. Tuntui, että kaikki muukin kasvoi mahan kanssa samaan tahtiin. Kolmannen raskauden aikana paino nousi 18kg ja viimeisimmän aikana 20kg.

Olen aina ollut epävarma itsestäni, ehkä juurikin siksi että ympärillä on ollut vain mallivartaloisia. Nykyään ystäväpiiriini kuuluu itseäni vanhempia, synnyttäneitä naisia joilta olen oppinut tervettä hyväksyntää itseäni kohtaan. Mitä sitten, jos siellä täällä on ylimääräistä? Olen nainen, en enää pieni tyttö. Arvet eivät ole minua haittannut, pidän niitä "kunniamerkkeinä", olenhan saanut ne odottaessani maailman tärkeimpiä ihmisiä.
Olen aina ollut huono liikkumaan yksin. Nautin reippaista kävelylenkeistä, mutta yksin en saa itseäni liikkeelle. Sain kahden viimeisen raskauden aikana raskausdiabetes-diagnoosin. Tästä johtuen minun täytyy aloittaa säännöllinen urheilu, en halua sairastua 2-tyypin diabetekseen. Siksi salille menoa olenkin suunnitellut. Eikä kunnon kohottaminen ole ollenkaan pahitteeksi muutenkaan. Jos rasvaa sattuu palamaan samalla, en pane sitä pahakseni. Silti, tässä olen, tämän projektin ansiosta hieman itsevarmempana.

Lapsia ja eläimiä

Jerry ja vanhaherra Luga

Jerry ja Vinku

Minä, Erin ja Rooska

"Äiti, mikä toi on?!"

Käytiin viikonlopun aikana taas Tampereen suunnalla. Perjantaina ajettiin Tottijärvelle yöksi. Matkalla pysähdyttiin tupakalle ja Nina sattui samaan aikaan paikalle ja ajettiin heidän uudessa kodissaan käymään samalla. Oli ihana nähdä "kummityttö" Adakin samalla, hän naureskeli meille sitteristään.
Löydettiin Tottijärveltä laatikollinen valokuvia Jukasta ja muista lapsena. Oli kiva katsella niitä ja napattiin jonkun verran mukaankin, että saadaan skannata koneelle.
Lauantaina aamusta suunnattiin Utun tallille Rämsööhön. Toinen omistaja, Sami, on Jukalle entuudestaan tuttu. Lapset olivat innoissaan kun pääsivät katsomaan eläimiä. Tilalla on mm. lampaita, vuohia, kalkkunoita, hevonen, poni, pari sonnia, yms. Lähes kaikki eläimet ovat ihmis-ystävällisiä ja nauttivat huomiosta ja rapsutuksista. Yksi vuohirouva tosin on hieman arvaamaton ja meitä varoitettiinkin, että saattaa puskea jos laittaa käden aitaukseen.
Utun tallilla on se hienoa, että ei tarvitse eläimiä katsella vain aitojen takaa, vaan Samin kanssa pääsimme sonnien, hevosen, ponin ja lampaiden kanssa aitaukseenkin silittelemään. Lampaat olivat lasten suosikki ja he olivat innoissaan yli kahdenkymmenen villaisen kaverin tullessa vaatimaan huomiota. Jerry yritti jopa yhtä karitsaa nostaa onnistumatta siinä. Totesin Jerrylle, että onneksi ei onnistunut, muuten olisi varmasti napannut yhden meille kotiin.
Jerry oli kaikkein rohkein ja jokaista eläintä kävikin rapsuttelemassa Erinin ja Eetun katsellessa kauempaa. Eetu oli eniten odottanut hevosen näkemistä mutta hieman jännitti huomatessaan Rooskan olevan niin iso.
Suosittelen kaikille paikalla käymistä. Jokaiselle löytyy varmasti jotain. Mekin sovimme menevämme myöhemmin vielä uudelleen useamman kerran ja Sami puhelikin, että ensi kerralla lapset pääsisivät poniajelulle yms. Hintakaan ei ole päätä huimaava, vain 7€ / henkilö. Jukkakin nautti selvästi kun pääsi taas Samin kanssa höpisemään ja juttua riitti.

"pieni" Tane-possu, paino n. 300kg

Eläinten jälkeen suunnattiin Ylöjärvelle. Yllätykseksemme paikalla oli myös Ulpu, Tahvo ja heidän vajaan viikon ikäinen pieni miehensä. Pienimies oli hirmu pienen näköinen (vaikka Sofia oli pienempi syntyessään) ja meidän Sofia kasvoi silmissä taas. Jonkin ajan kuluttua Nasu ja Taru saapuivat Tarun siskon ja tämän 3-vuotiaan tyttären Irinan kanssa paikalle. Lapset leikkivät yhdessä ja meidän rakkaat selvästi nauttivat saadessaan seuraa. Todella hyvin tulivat toimeen ja aloin miettimään, että aikuisten pitäisi ottaa mallia pienistä lapsista. Miksemme mekin tutustu ihmisiin ilman mitään ennakkoluuloja?

Kaunotar ja melkein hirviö

Otsikko on huumoria, mutta joskus tuntuu siltä.....

Tässä oon taas lähiaikoina kuvaillut Lanaa kun on miljoona ja yksi ideaa päässä. Jukka ei innostu mun "harrastuksesta", mutta mielellään on lasten kanssa mun ollessa kuvia räpsimässä. Viime keskiviikkona kävimme Uittamon rannalla (ja katseita saatiin, paikalla kun oli nuorisoa kaljoittelemassa). Musta on muutama kuva. Tuli sen verran pikainen lähtö, että lähdin tukka likaisena ja ilman mitään meikkiä, joten pysyinkin mieluummin poissa kuvista.
Eilen suunnattiin Tampereelle vanhaan tulitikkutehtaaseen. Yleensä meillä on niin, että kuvaan ensin Lanaa jonkin aikaa ja sitten Lana mua, aina saa poseerata miten haluaa - jos osaa. Tällä kertaa meillä oli mukana Lanan ystävä, joka on ammattimaisempi kuvaaja. Päivä menikin siinä, että asetteli Lanaa tiettyihin asentoihin ja pyysi tekemään sitä ja tätä - ja mä taustalta nappailin kuvia Lanasta. Musta ei koko reissun aikana tullut montaa kuvaa, Lanan kuvaamisessa kun meni rutkasti aikaa ja sitten jo lähdettiinkin. Lana nappasi pikaisesti pari kuvaa pihalla, mutta siihen se jäikin. Vaikken kameran edessä viihdykään, kieltämättä olisi ollut kiva saada itsestäkin kuvia ko. paikassa, varsinkin kun olin käyttänyt aikaa laittautumiseenkin. Ehkä täytyy joskus suunnistaa sinne taas - jos vaikka saisi aikaiseksi. Tuskin.
Paikkana oli kolkon kaunis. Kaikki graffitit, tyhjyys, aavemainen ilmapiiri, hieman jo sortuneet seinät, laho ja rikkinäinen katto...
Tässä kuitenkin muutama mun nappaama kuva: