kun tuntuu että vain paperi kuuntelee

Mä olen niitä ihmisiä joiden on hankala puhua tunteistaan ja murheistaan, kirjoittaminen on aina ollut mun keinoni purkaa ajatuksia. Osittain siksi etten halua kuormittaa ystäviä ja välillä en vain osaa pukea tunteita sanoiksi. Kirjoittaminen on myös helpompaa, aina voi pitää taukoa kun oikeita sanoja ei löydy, kirjoituksessa ei tarvitse olla mitään järkeä ja paperi ei arvostele.
Vuonna 2010 sairastin masennusta. Osasyynä oli se, etten päässyt kertomaan kenellekään ajatuksiani, kaverit olivat lähellä mutta silti niin kaukana. Myös kotona oli rankkaa olla yksin kolmen alle 3-vuotiaan kanssa kun edes autoa ei usein ollut käytössä. Asuimme syrjässä joten bussikaan ei meillä päin kulkenut. Ihmisiä oli ympärillä mutta tunsin olevani yksin. Päivät mä vain itkin ja yritin pärjätä lasten kanssa, tein sen pääasiassa yksin. Kävin pariin kertaan juttelemassa psykologin kanssa ja koin tästä olevan apua. Sitten tuli Jukka. Pystyin Jukalle kertomaan mitä vain ja mieli parani. Sanoin psykologille löytäneeni ihmisen jolle puhua ja lakkasin käymästä.
Jonkun aikaa tää riitti. kun alettiin seurustelemaan ja meille tuli kinaa tai muuta, olisin kaivannut ulkopuolisen jolle puhua. Yritin mutten vain osannut. Olin vaiennut liian kauan. Ympärillä ystävät sairastuivat pahempaan masennukseen, yrittivät riistää henkensä, tappelivat parisuhteissaan pahasti, sairastuivat yms, joten omat asiat tuntuivat mitättömiltä. yritin olla mahdollisimman paljon tukena ja kuuntelijana. Kerran Eetu kysyikin Jukalta että miksi oon aina viikonloppuna yötyössä kun olin lohduttavana olkapäänä.
Työnsin omat murheet taka-alalle.
Pikkuhiljaa oma taakka alkaa tuntumaan kovin raskaalta. Saatan purskahtaa itkuun ilman että edes tiedän syytä (olen herkkä mutta nyt olen vain muuttunut herkemmäksi). Välillä yritän avata suuni, mutten osaa kertoa kunnolla miltä tuntuu. Välillä myös tuntuu että mun murheita vähätellään koska harvemmin esim. tapellaan Jukan kanssa ja riidat eivät ole vakavia. Hyvin nopeasti myös puheenaihe vaihtuu ihmiseen jolle yritän puhua, hänen murheisiinsa ja mun osa vaihtuu kuuntelijaksi. Omat murheet muuttuu taas mitättömän oloiseksi ja häpeän. Mulla on hyvä parisuhde ja ihanat lapset. Silti joskus väsyttää. Joskus itkettää. Itselle murheet ovat tarpeeksi suuria. Eikö se riitä?  Sulkeudun lisää ja välillä tekisi mennä keskelle metsää ja huutaa. Huutaa niin kauan ettei ääntä enää lähde. Niin kauan kunnes paino tippuu harteilta.

En ole varma tietääkö ketään ystävistä, että mun ja Jukan suhde oli vaarassa loppua n. puolen vuoden jälkeen. Meillä meni huonommin ja Jukka harkitsi eroa. Tästäkään en ole pystynyt puhumaan.
Keskenmenon jälkeen olin tosi maassa, en pystynyt kuin itkemään. Kaikki vain sanoivat mulle, että asia on pahempi Jukalle, koska oli Jukan esikoinen. Tää sattui ja paljon. Oli vauva myös mun ja samalla tavalla mä rakastin pientä ihmisen alkua. Mä rakastan jokaista mun lastani samalla tavalla. Silti jouduin rakentamaan muurin ympärilleni, itkemään yksinäni kaipuuni pois. Tunsin ettei mulla muiden mielestä "ollut oikeutta itkeä".
En ole koe olevani masentunut tällä hetkellä. Taakka harteilla vain painaa mua kasaan joka hetki enkä pääse purkamaan ajatuksiani. Aina ei pelkkä paperi riitä kuuntelijaksi, mutta en edes tiedä osaanko enää puhua ollenkaan.

KUVAT FACEBOOKISTA

Pieni taiteilija

Kuvat kertoo varmasti enemmän kuin tuhat sanaa, mutta yritetään kuitenkin. Tänään mä kokeilin Lanalle meikkiä kahden pienen uteliaan silmän katsoessa tarkkaan. Kun Lanan meikki oli valmis, päästettiin pieni taiteilija myös hommiin. Ensin laitettiin Erinin kanssa yhdessä hänelle luomiväriä. Sitten Erin pääsi kokeilemaan jotain uutta; meidän meikkaamista. Ensin suti vähän lisää luomiväriä Lanalle.
Tämän jälkeen istutin itseni Erinin eteen ja hän pääsi tekemään taikojaan. Ensin pitkän tovin hän suti erilaisia luomivärejä mulle. Ajattelin jo ettei lopu ollenkaan. Sitten hän pääsi laittamaan mulle eyelineria ja huulipunaa. Lopputulos oli sellainen mitä voi kolme vuotiaalta odottaakin.

Mutta ei se tähän loppunut. Sitten vielä lakattiin kynnet kolmella eri punaisella ja yhdellä vaaleanpunaisella lakalla. Löytyipä sitä lakkaa vähän muualtakin kuin kynsistä muttei se mitään haitannut. Pääsi neiti ainakin kokeilemaan ja keskittyikin hommaan hyvin tarkkaan. Kuvista näkee lopputulokset.

Yksi karvainen ja neljä vähemmän karvaista lasta

Perjantaina pidettiin lasten kanssa nautiskelu päivä. Käytiin kaupasta ostamassa suklaata, mansikoita ja hedelmiä. Näillä herkuteltiin Jukan ollessa vielä töissä. Illasta Lana tuli meille grillaamaan ja saunomaan.

Hienoa kun Eetusta on tullut vastuuntuntoinen isoveli ja pitää Erinistä ja Jerrystä huolta leikkipihalla. Ei itse tarvitse koko ajan seistä keinujen vieressä, vaan saan rauhassa istuskella omalla pihalla Sofian kanssa. Välillä Erin ja Jerry unohtavat, ettei etupihalle ole asiaa (autotien takia), mutta tässä vaiheessa Eetu kirmaa aina sanomaan mulle ja käyn komentamassa karkulaiset takaisin takapihan puolelle.
Ollaan kaikkia lapsia ohjeistettu, että ketään ei kiusata ja kenelläkään ei ole oikeutta kiusata heitä. Toistaiseksi ainakin ovatkin saaneet olla rauhassa (paitsi toisiltaan, sisarusrakkaus♥). Olen kieltämättä hieman yllättynyt etteivät he ole kiusanneet muita, kotona kun kinaa tulee jatkuvasti. Mutta parempi näin.

Takapihalle on nyt hakusessa trampoliini (ikävä kyllä ei mahdu isoa, joku parimetrinen ehkä mahtuisi. Ja turvaverkon kanssa tietenkin.) ja lapsille puhallettava uima-allas.
Myös Safi saa ulkoiluhäkin parin viikon päästä tuohon pihalle. Kissaneiti ei viihdy valjaissa mutta ulkoilu kiinnostaisi. Päivisin tuuletetaan aika usein kämppää olohuoneen ikkuna auki ja usein Safi on vieressä kärkkymässä jos vaikka pääsisi ulos. Ei kuitenkaan viitsi päästää ettei vain mene hiekkalaatikolle tarpeilleen tai tapahdu mitään hänelle. Pari kertaa on jo ollut puoliksi ulkona ja kerran oli livahtanut takapihalle kun Jerry unohti oven auki, mutta neiti tottelee yllättävän hyvin ja juoksi sisälle heti kun käskin. Kissa tottelee mua välillä paremmin kuin lapset. Usein saan pientä "vastaväitettä" Safilta kun komennan, mutta tästä huolimatta hän perääntyy tilanteesta ja menee ainakin hetkeksi kauemmas avoimesta ikkunasta. Jos onnistun, voin yrittää joku päivä kuvata tätä, ei meinaan ole tavallista maukumista vaan enemmänkin sellaista "mut..mut..mut.."-tyylistä.

Täällä taas.

Taukoa taas ollut. Tätä se kesä aika on, tulee oltua koneella paljon vähemmän. Puhelimella pyörin netissä hieman pihalla istuskellessa, blogin kirjoittaminen on vain niin hidasta, että sen tekee mieluummin koneella. Ikävä tosi asia on vain, että iltaisin tuo karvaisempi osapuoli valtaa tietokoneen ja mä jumitan telkkaria, pyörin puhelimella netissä tai askartelen.

Oon innostunut laittamaan pihoja kuntoon pikkuhiljaa. Tuskin asutaan tässä kuin vuosi, mutta on kivempi olla lastenkin kanssa takapihalla kun on hieman kukkia yms. Lapset on innostuneet hyörimään naapurin puolella katsomassa kahta koiraa. Välillä saa vain komennella ettei toisten asuntoihin mennä sisälle ja varmasti välillä naapurin haluaisivat aitojen sisällä olla keskenäänkin, mutta ymmärtääkö meidän lapsoset sen? Ehei, heti livahdetaan sinne kun silmä välttää. Naapureiden kanssa jo höpistiin, että tehtäisiin tuohon takapihojen loppuosaan yhteinen aita ja molemmille portit niin koiratkin saavat rauhassa temmeltää lasten kanssa siinä, lapset kun rakastavat eläimiä ja kuulemma Hilma ja Hani rakastavat lapsia aivan yhtä paljon.

Askarteluun oon hurahtanut ihan täysin, päässä pyörii miljoona asiaa. On ideoita mitä teen pihalle, sisälle ja lahjaksi. Kovin hitaasti vain pääsen tekemään kun ei ole ollut materiaaleja. Toistaiseksi olen tehnyt Lanalle lahjaksi "kukkakengän". Kävin penkomassa korkokengän äitin kaapin pohjilta, maalasin sen akryylimaaleilla. Maalin kuivuttua käsittelin kengän spray-lakalla ja sen kuivuttua istutin kukat. Näitä taidan tehdä muutaman lisää ja omallekin pihalle yhden.
Eilen oli lapsilla viimeinen esiintyminen ennen kesätaukoa, joten askartelin ohjaajille (meidän äidille ja Eetun ohjaajalle Nooralle) karkkikukat ja lapset saivat taiteilla kortit.

Kamera on ollut ahkerassa käytössä taas; lapsista ja kasveista tulee otettua paljon kuvia ja kamera kulkee lähes joka paikassa taas mukana (kiitos uuden tilavamman laukkuni johon mahtuu lompakon ja kameran lisäksi myös Sofian vaipat). Lanan kanssa käytiin taas kuvaamassa tuossa reilu viikko sitten. Tulipahan taas todettua, että mun paikkani on kameran takana, ei edessä. En ollut kovinkaan moneen omaan kuvaani tyytyväinen, Lanasta taas tuli upeita kuvia. Nainen kyllä muutenkin näyttää mallilta. Taas on miljoona ideaa päässä, vielä kun oikea aika ja ilma löytyy niin se on taas menoa. Ehkä jo ensi viikolla? Tällä kertaa mä aion pysyä visusti kameran takana.

Tänään sai huomata kuinka paljon iloa lapset saavat väritetystä paperinpalasta, joka on päällystetty kontaktimuovilla ja laitettu teipinpalanen taakse. Niin kuin olen tainnut mainita, Super Mario on meillä nyt in. No siitä saatiinkin idea tehdä lapsille viikset. Ja tadaa, ilo oli ylimmillään kun he saivat leikkiä Mario ja Luigia ja viiksekästä prinsessaa?

 

Puppa

Meidän Sofia on vasta hieman vajaa 3 kuukautta vanha ja hänellä on jo nyt lempilelu. Pinnasängystä löytyy muutama nalle, apina, possu/lehmä (?) Ja hello kitty soittolelu. Silti suosikiksi on valikoitunut unirätti pupu eli meillä tuttavallisemmin puppa.
Kaikki lähti siitä kun kokeiluksi annoin n. kuukausi sitten puppan Sofian kainaloon nukkumaan mennessä. Taisi olla rakkautta ensisilmäyksellä, neiti nappasi pupasta kiinni niin lujaa, että irroitus olisi onnistunut varmaan vain rautakangella. Siitä lähtien parhaimmat unet hän onkin saanut puppa kainalossaan ja kiinni pidetään lujaa.

Lempilelua on nyt jo hieman maisteltu ja edelleen pikku neiti nukahtaa helpoiten kun saa oman rakkaan puppansa kainaloon. Joskus ei tarvitse kuin ojentaa puppa hänelle ja silmät painuvat kiinni. Kellään muulla ei ole ollut tälläistä lempilelua.
Puppa "eksyi" meille erään ystävän kautta lastenvaatteiden mukana.

(Toim.huom. Sofia nukkuu tätä kirjoittaessanikin puppa kainalossaan rauhaisaa unta. Kuvat otettu vappuna).

paljon juttua ja kuulumisia.

Tajusinpa taas, on ollut blogin puolella hiljaisempaa. Muka on ollut niin kiire ettei ole ehtinyt kirjoittamaan vaikka tosi asiassa olen jännittänyt koska Nina lähtee synnytämään ja päässä on miljoona askartelu ideaa, että olen vaan yksinkertaisesti unohtanut.

Mulla on kova hinku päästä tekemään kaikkea, etu- ja takapihoillekin olen keksinyt vaikka mitä ja nyt levottomana odotan pääseväni tekemään kunnolla. Ehkä jo viikonloppuna?

Viime viikonloppuna käytiin taas Tampereen suunnalla, ensin Ylöjärvellä ja sieltä suunnattiin Tottijärvelle. Tottijärvellä käytiin hieman penkomassa navetan vinttiä, tarkoituksena katsella löytyisikö meille mitään enemmän tai vähemmän tarpeellista.
Penkominen vain jäi vähän vähemmälle, koska eräs nimeltä mainitsematon on tunkenut sen täyteen tavaraa. Ja kaikki olikin heitelty vain päällekkäin. Jotain sentään löytyi nyt, nimittäin isohko nukkekoti (barbeille sopiva), jonka aion entisöidä ja tuoda meidän tytöille (ja eiköhän pojatkin sillä leiki.).
Sovittiin, että heti kun Jukan loma alkaa (kesäkuun alussa), suunnataan Tottijärvelle ja siivotaan vintti Pertsan, Eetun ja muiden avulla. Kaikki turha heitetään pois tai mahdollisesti poltetaan ja loput järjestellään kunnolla. En tiedä mitä tästä tulee, koska aiemmin mainitsemani henkilö, joka on syypää tavara määrään, on himohamstraaja, joten en tiedä miten saamme heitettyä mitään pois. Noh, eiköhän me jotain keksitä.

Meillekin vintiltä tulee jotain, ainakin aiemmin mainitsemani nukkekoti (entisöin sen tuon viikon aikana), iso kulmasohva jonka Jukka haluaa meille (sekin entisöitynä ja jossain vaiheessa verhoillaan uudestaan), rottinkituoli lastenhuoneeseen ja mitä sieltä nyt mahdetaan vielä löytää.
Mutta lisää tästä kaikesta kunhan hommat on tehty, lupaan ottaa teille ennen ja jälkeen kuvat yms. Nyt vain malttamattomana odottelen paikalle pääsyä.

Keskiviikkona sain taas leikkiä valokuvaajaa kun Lana halusi kuvia hänestä ja heidän koirastaan Caposta. Haastavaa kuvata niin energistä tapausta (Capolla ikää 1½ vuotta) mutta hauskaa oli ja miten sitä muuten saisi harjoitusta kuin haasteiden kautta?
Eilen (torstaina, kello kun on jo yli puolen yön) olin koekaniinina Lanalle. Tehtiin mulle meikki ja kiharrettiin hiukset. Meikistä tuli aivan upea ja kerrankin tuli olo, että näytän ikäistäni vanhemmalta tai ainakin ikäiseltäni (mä kun näytän oikeasti tosi nuorelta, usein luullaan monta vuotta nuoremmaksi). Kiharat eivät ikävä kyllä pysyneet kauaa, mulla kun on luonnostaan niin piikkisuora tukka ja kävin suihkussa pari tuntia ennen tätä, joten taisi olla liian puhtaatkin hiukset. Ei viitsitty muotovaahtoa laittaa ennen kihartamista, koska pelkään että palavat vielä poikki. Ja tähän lisätään vielä se, että tota karvaa löytyy päästä ihan kiitettävästi, haha. Lupasin, että Lana saa koska vaan kokeilla muhun erilaisia meikkejä kun kerran haluaa harjoitella muiden meikkaamista.

kaunis tekohymy. Mun paikka ei ole kameran edessä vaan takana!! :D En tunne oloani luonnolliseksi kameran edessä