Terveisiä solariumista...

Tai sinne päin ainakin. Jouduttiin tänään pienen kanssa takaisin osastolle, korkean bilirubiinin takia. Nyt hoidetaan neitiä sinivalolla. Onneksi sain itsekin jäädä tähän viereen, saa olla pikkuisen lähellä koko ajan.
Ollaan kotiutumisen jälkeen käyty päivittäin sairaalassa, verikokeissa ja kontrolleissa. Toivotaan, että aamun verikoe näyttää hyvää lukemaa ja että päästäisiin takaisin kotiin. Ja tietenkin, että maksa alkaa nyt toimimaan kunnolla ja bilirubiini poistuu.
Neiti on onneksi ollut rauhallinen, pari kertaa ähissyt ja heilunut niin, että "aurinkolasit" eli nuo suojalaput on lähteneet pois paikoiltaan.

Kotona kuulemma lapset kaipailee mua ja vauvaa kotiin. Erin pienikin oli jo Jukalta kysynyt, että tulenko mä ollenkaan kotiin ja kun puhuttiin puhelimessa Jukan kanssa niin Erin huusi taustalla, että haluaa mut sinne.
Ja kova ikävä mullakin on kotiin. En oo ollut täällä vasta kuin viitisen tuntia ja jo kamala ikävä Eriniä, Eetua ja Jerryä (ja Jukkaa). Niin kova, että itkettää. Muutenkin oon herkkä mutta nyt saan koko ajan pidätellä kyyneliä.
Mutta nyt pienelle ruokaa ja sitten lepäämään itsekin.

Se on se meidän uusi vauva..

Tälläinen nyytti meillä nyt asustelee. Suunnattomasti rakkautta saa pieni paketti kokoa 45cm ja 2 400g.
Mulla oli torstaina (ystävänpäivänä) rutiinitarkastus TYKSissä, tarkoitus oli tehdä painoarvio ja katsoa pienen vointia mun hypertyreoosin ja raskausdiabeteksen takia. Lääkäri ultraili ja mittaili neitiä hetken ja totesi, että kasvu oli tehnyt pienen notkahdulsen. Istukka oli kuulemma hieman kalkkeutunut, joten tarkistettiin napanuoran virtaus ja sieltä löydettiin pieni blokki. Mä olin hieman pihalla jo tässä vaiheessa ja kuuntelin hölmistyneenä kun lääkäri sanoi mun joutuvan sydänkäyrään ja oksitosiinirasitukseen, että nähdään kestääkö pieni supistusten aiheuttaman stressin. Lääkäri myös vähän varoitteli, että en ehkä pääsisi kotiin ennen kuin vauva on pihalla, mutta mun korviin tää kuulosti jotenkin uskomattomalta. Mullahan oli n. kuukausi vielä laskettuun.

Kiltisti seurasin hoitajaa sydänkäyrään, jossa en kauaa ehtinyt olemaan. Istuma-asennossa äänet oli aika matalat (n. 90/min), joten mut päätettiin pienestä ruuhkasta huolimatta siirtää synnytyssaliin käyrälle ja odottamaan rasitusta.
Synnytyssalissa menin kyljelleni ja mut kiinnitettiin käyrään. Nyt äänet oli hyvät, keskimäärin 136/min. Kätilö sanoi poistuvansa hetkeksi. Mä otin puhelimen käteen ja ilmoitin Jukalle tilanteen, kysyin Miikkalta ovatko päässeet kotiin jo ja sovin äitin ja Jukan kanssa, että Jukka vie lapset äitille ja tulee mun seuraksi ettei mun tarvitse olla yksin.
Kun sain asiat hoidettua ja pistin puhelimen pois, huomasin, että vauvan sydänäänet oli taas pudonneet 90'neen. Yht'äkkiä huone oli täynnä kätilöitä ja lääkäreitä. Vauva ultrattiin pikaisesti ja jostain sumun keskeltä kuulin, että nyt tehdään hätäsektio. Jouduin irrottamaan huuli- ja kielikorun, mistä ei käsien tärinän ja hikoilun takia meinannut tulla mitään. Samaan aikaan yksi kätilö pisti kanyylin mun käteeni.
Seuraavaksi mua jo kiidätettiin leikkaussaliin. Sain kanyyliin tipan ja maskin naamalle samalla kun mun kädet ja jalat sidottiin kiinni. Muistan vain, että tuli hieman paha olo ja viimeiset ajatukset olivat "apua. En halua olla yksin". Pelkäsin. Sitten taju lähti.

Seuraava muistikuva onkin sitten heräämöstä. Jukka oli tullut ja silitteli mua päästä, hellästi toivotti huomenta. Mun ensimmäinen ajatus ja kysymys oli vain"missä vauva on?". Jukka sanoi, että vauvalla on kaikki hyvin ja että tärkeämpi kysymys on, että miten mä voin. Sanoin voivani ihan hyvin ja edelleen jatkoin kyselyä pienestä, halusin tietää missä neiti on ja mitä tapahtui.
Neidin sydänäänet oli kuulemma romahtanut, koska mulla oli istukka irronnut ja vuotanut kohtuun joten lääkäri päätti tehdä hätäsektion. Jukka oli ehtinyt paikalle vasta kun neiti oli jo pesty ja mua parsittiin kasaan. Neidin pelastuminen oli kuulemma ollut minuuteista kiinni.
Pieni oli ensi alkuun ollu hieman veltto, mutta piristyi nopeasti. Pääsi myös rinnalle kun heräsin ja pienen alkukankeuden mentyä oppi nopeasti oikean imutekniikan. Ensimmäinen verensokeri oli matala ja varoiteltiin, että hän lähtee keskolaan jos ei sokerit nouse, mutta seuraavassa kokeessa oli jo hyvät sokerit.

Päästiin siis yhdessä osastolle. Osastolla sokeria mittailtiin vielä ahkerasti ja yhden huonon arvon hän sai välissä ja tähän hoitona luovutettua rintamaitoa. Muuten on ollut loistavat arvot. Meidän pieni ystävänpäivä ihme, pieni taistelija ♥
Pieni on ollut myös todella rauhallinen tapaus. Osaa hän huutaakin, mutta suurimmaksi osaksi on rauhallinen ja tarkkailee maailman menoa.
On hän kyllä hieman draamakuningatar kun noin dramaattisesti päätti maailmaan tulla.

Sektion hoitanut lääkäri kävi juttelemassa ja sanoi miettineensä vielä illalla kotonakin, että meillä oli onni että oltiin sairaalassa kun kaikki tapahtui. Muuten meillä ei olisi tuota pientä peikkotyttöä tuossa tuhisemassa. On itselläkin useaan otteeseen itku päässyt kun miettii kuinka lähellä neidin menetys kävi. Onni onnettomuudessa, hän on kyllä ehkä maailman onnekkain pikkuinen ♥

Eetu, Jerry ja Erin kävivät perjantaina katsomassa pikkusiskoa. Jokainen taisi hullaantua korviaan myöten. Kaikki halusivat pitää vauvaa sylissä koko ajan ja pusutella. Erin alkoi itkemään kun hänen piti lähteä isälleen, jankkasi mulle vaan ettei halua iskälle eikä halua lähteä. Yritin itse pidätellä kyyneliä ja ja sanoa, että pakko lähteä, mutta että sunnuntaina taas nähdään ja äiti yrittää pian päästä vauvan kanssa kotiin. Jerry ei sanonut mitään, mutta käytöksestä huomasi, että hänkin olisi halunnut jäädä vauvan luokse.
Eetu lähti mummille reippaasti, varsinkin kun kuuli, että pääsee illalla takaisin mummin kanssa katsomaan siskoa. Silti oli kuulemma tullut pieni kiukku kun ei heti päässyt takaisin ja mummi yritti selittää, että vierailuaika on vasta myöhemmin.

Kaikki on mennyt hyvin. Sairaalassa Jukka oli meidän kanssa melkein koko ajan. Sunnuntaina päästiin kotiin. Oltais päästy jo lauantaina, mutta lääkärit juttelivat keskenään, että jos olisimme vielä yhden yön kun neiti on niin pieni ja meidän piti opetella kuuntelemaan stetoskoopilla pulssia (mun hypertyreoosin takia neidin pulssia pitää seurata 2 viikon ajan kerran päivässä ja kuuden viikon ajan pari kertaa viikossa) ja koska Jukka joutui opettelemaan mun KLEXANE -nimisen lääkkeen pistämisen (itse pelkään neuloja enkä voi katsoa edes päin kun mua pistetään, joten tän viikon kuurin ajan Jukka saa hoitaa pistämisen).
Toinen hoitaja taas olisi halunnut että jäädään pidempään kun neiti on niin pieni ja aikaiset syntymäviikot (36+3) ja mun veriryhmä on riskejä, että nriti voi alkaa kellastumaan, mutta päästiin kotiin kuitenkin koska haluttiin ja luvattiin käydä tänään tarkastuttamassa pieni osastolla.
Sairaalassa kovin kehuttiin mua ja pientä, yksikin hoitaja sanoi, ettei uskoisi, että mut on edellisenä päivänä leikattu kiireellisesti kun olin niin pian pystyssä ja kävely ja istuminen sujuu niin hyvin.
Kyllähän mulla on pieniä kipuja ollut, alkuun niitä hoidettiin epiduraalin ja särkylääkkeiden kanssa, mutta päätettiin hoitajien kanssa alkaa tiputtamaan epiduraali-annosta heti jo seuraavana päivänä ja neidin ollessa alle 2 vrk vanha, oli epi lopetettu kokonaan jo.
Pakko myöntää, että mieluummin synnytän alakautta. Ne kivut on jotenkin mukavemmat kuin tää leikkaushaavan kipu. Onneksi on särkylääkkeet apuna.
Mahaan jäävä pystysuora pitkä arpi ei haittaa mua yhtään, tulos kuitenkin tuhisee tuossa vieressä ♥ Hieman hakasten irroittaminen jännittää mutta sitä saa odottaa vielä viikon verran...

Hyvin on kyllä mennyt, pieni on todella rauhallinen ja perustyytyväinen. Tykkää katsella maailmaa eikä välitä sisarusten metelöinnistä. Hän on vaan niin pieni, hukkuu kaikkiin vaatteisiinsa.

Ajattelemisen aihetta

Heräsin tänään aamulla normaalia aikaisemmin eikä uni tullut enää silmään (ollut muutenkin hieman univaikeuksia tässä viime aikoina). Päätin avata telkkarin ja nauttia hetken hiljaisuudesta ennen kuin lapset heräävät. Viasat film -kanavalta tuli elokuva, jota jäin pienessä horroksessa tuijottamaan.

Hetken päästä mulla jo valu kyyneleet silmissä. Elokuva oli nimeltään Cyberbully.  Mä en tiedä mikä iski, mua ei oo pahemmin netissä kiusattu, eikä mun tuttujakaan sen enempää, mitä nyt joitain pieniä juttuja, mutta ne on loppunut pian ja unohdettu. Mutta kun katsoin tätä elokuvaa, itkin melkein koko ajan.
Teki pahaa päähenkilön takia. Teki pahaa katsoa kuinka huono sen oli olla, kuinka se lopulta päätti yrittää riistää henkensä kun ei jaksanut enää.
Kuinka moni teistä miettii mitä kirjoittaa toisille netissä? Kuinka helppoa onkaan arvostella anonyymisti. Haukkua, moralisoida, kritisoida.. Itse yleensä luen vain näitä ilkeitä kommentteja eri keskustelupalstoilla, harvemmin jätän vastaamatta mihinkään muutenkaan.
Nykyään tuntuu olevan suurempi kynnys kehua toisia kuin haukkua. Mutta miksi? Saavatko nämä haukkujat itselleen paremman olon siitä, että saavat muut tuntemaan olonsa huonommaksi? Mä oikeasti haluaisin tietää.

Kuinka moni päätyy päättämään elämänsä, koska ei jaksa enää kiusaamista? Ajattelevatko kiusaajat tätä? Tuskinpa. Eräs mulle hyvin läheinen henkilö oli ala-asteen lopulla ja yläasteella koulukiusattu. Koulusta ei ollut mitään apua, opettajat vain sulkivat silmänsä. Kiusaajien vanhemmat vain totesivat, että "ei meidän lapsi sellaista tee!". Ei ne lapset ole niin viattomia, mitä esittävät. Nykyään lapset ovat itse asiassa entistä julmempia, kiusaaminen voidaan aloittaa mistä vain: nimi on erilainen, on tukevampi, hiustyyli on erilainen, vaatteet eivät ole uusinta muotia, jne jne.
Tässä tapauksessa kiusaaminen onneksi saatiin loppumaan tarpeeksi ajoissa.
Mä olen luvannut, että teen mitä vaan, etteivät mun lapset ala kiusaajiksi. Itse oon ollut aika pitkälti kaikkien kaveri, olen tullut kaikkien kanssa toimeen (paria poikkeusta lukuun ottamatta) ja toivon lasten seuraavan mun jalanjäljissä.

KUVAT BY GOOGLE. Molemmat elokuvasta Cyberbully.

Iso sydän

Lauantaina Jukka otti Eetun mukaansa ja painui korjaamaan auton pakoputkea meidän isälle ja mä lähdin viettämään laatuaikaa Miikkan kanssa, koska Jukka oli kieltänyt mua olemasta kotona. Hieman ennen kahta Jukka tuli hakemaan meidät ja ajettiin kotiin. Päästiin sisään ja siellä oli rakkaat Lana, Annu, Henni ja Suvi (Emmi saapui myöhemmin paikalle). Tyypit oli järjestänyt mulle babyshowerit <3
Tiesin, että jotain tapahtuu (Jukka kun on maailman huonoin pitämään salaisuuksia, kaksi viikkoa sanoi etten saa olla kotona ja samana aamuna sanoi vielä, että Lana pisti viestiä ja että tarvitsisi lähteä. Mulle Lana oli sanonut, että mukamas on töissä) mutta silti en osannut odottaa tätä. Mä olin jo vähän luovuttanut sen ajatuksen suhteen, että saisin mitään babyshowereita kun laskettu aikakin lähenee uhkaavasti ja pikkuinen välillä näyttää merkkejä, että voisi jo saapua maailmaan.

Rakkaat oli tuoneet mukanaan kaikkia herkkuja meille, mm. tuc-keksejä ja juustoja, prinsessa-keksejä, pasteijoita, minipizzoja, vihanneksia ja dippiä, juustokakkua, vaahtokarkkeja, limua, lihapullia, nakkeja, viinirypäleitä, kirsikkatomaatteja ja itsetehtyä hedelmäsalaattia.
Mahakakkukin kuulemma piti olla, muttei jostain syystä tätä ollut tarjolla.
Taisi jokaisella olla ähky jossain vaiheessa kun höpistiin ja syötiin (mulla ainakin oli). Ehkä jokin ohjelma olisi ollut kiva, osa meistä kun istui välillä hiljaa, mutta meni se aika noinkin. Eetu oli innoissaan kun pääsi auttamaan lahjojen tutkimisessa.
Saatiin vauvalle bodeja, tutteja, tuttipulloja, vauvakirja, valokuvakehyksen, vaippoja, pehmoleluja, villasukat, sukat, puhdistuspyyhkeitä, sinkkivoidetta, vanupuikkoja, ruokalappu ja matkasänky. Mä sain pienen hemmottelupakkauksen: Kasvonaamion, suihkuöljyn, sormuksen ja cityshoppari-kortin ja -vihon. Ja (etukäteen) ystävänpäivä lahjaksi suklaata ja pienen pehmonallen. Mä olen sitä mieltä, että ei mua välttämättä olisi tarvinnut lahjoilla muistaa, tärkeämpää mulle on se, että sain viettää aikaa ystävien kanssa (vaikka osa kuulemma jättikin tulematta ja edes vastaamatta kutsuun).

Täytyy tähän varoittaa, että kun mä pääsen jollekin babyshowerit järjestämään, niin sieltä löytyy niin mahakakut, vauva-aiheiset koristeet, leikkejä ja ohjelmaa yms *wink. Haha*.

"Miksi se on englanniksi babyshower? Sataako siellä vauvoja?"
- Suvin poikaystävän pähkäily

Vaatekaapin siivous osa 4

Ja sitten viimeinen osa liittyen tähän, tähän ja tähän.
Vielä ne kesävaatteet.
Näihin jätin kuvaamatta yhdet farkkucaprit (joihin toivon mahtuvani), yhdet kagas-caprit ja farkku minihameen.
Ei noita hameita ja mekkoja paljoa multa löytynyt. Joku ehkä tunnistikin, niin tuo valko-punaraidallinen oli osa naamiaisasuani. Tämän pidän VAIN jos en näytä muumimammalta se päälläni, haha.  Eetu kyllä sanoi mua muumimammaksi kun näki sen mun päällä ennen naamiaisia.
Mutta kuten en aiemmistakaan, en näistäkään osaa paljoa kertoa. Kuvista näette.

Nämä pidän:

Nämä heitän pois:

Vaatekaapin raivauksen tulos on IKEA-kassillinen vaatteita lähdössä pois. Vielä en tiedä annanko eteenpäin kavereille, vienkö äidilleni kankaiksi vai vienkö johonkin vaatekeräykseen.

Vaatekaapin siivous osa 3

Jatkoa tähän ja tähän.

Aiheenamme pitkähihaiset paidat.
Myönnettäköön, näiden joukosta löytyy yksi, johon toivon mahtuvani vielä (punainen) ja yksi, joka ei ole oikeastaan mun tyylinen mutta menee hyvin esim. juhlissa (toinen kuva, valkoinen virkattu paita).

Pitkähihaisista mulla on aina ollut vähän pulaa, ei tunnu löytyvän itseä miellyttäviä. Suurin osa näistä onkin tullut lahjoituksena kavereilta (kiitos kaverit).
Noita kauluspaitoja en ole pahemmin edes käyttänyt, sain ne äidiltäni erästä esitystä varten ja sen jälkeen ovat pyörineet kaapissa turhaan. Eniten harmittaa tuon musta-valkoraidallisen paidan kohtalo, mutta pakko myöntää ettei ole kaunista kun ne nousee mahan päälle tai paljastaa kaikki ylävartalon makkarat.
Näistäkin löytyy surullisen kuuluisia kokoja S tai 38.
Huom. Pois heitettävien joukosta puuttuu yksi, jonka olen pakannut sairaalakassiin.
Nyt täytyy oikeasti harkita, koska lähtee vaatekauppoja kiertämään.

Nämä pidän:

Nämä heitän pois:

Vaatekaapin siivous osa 2

Jatkoa tähän.
Sitten on lyhythihaisten paitojen vuoro.

Näiden kohdalla alkoi kyllä harmittamaan. Paljon on paitoja, joista en olisi halunnut luopua, mutta minkäs teet kun ei sovi niin ei sovi.
Osa paidoista on liian lyhyitä, ennen mahan vilauttaminen käsiä nostaessa vielä meni, mutta näin äitinä en näe sen olevan itselleni sopivaa. Joissain paidoissa taas koko mättää, osa on XL-kokoisia (kaksi tälläistä kyllä jäi, ovat ihan uusia ja jos laihtumisen jälkeen roikkuvat, äiti saa kaventaa) ja osa S tai XS. En ymmärrä miksi tälläisiä olen pitänyt kaapissa (ja käyttänyt viimeisen puolentoista vuoden aikana!!) kun olen varmaan yläasteelle siirtymisen jälkeen ollut kokoa M. Ja tähän kokoon pyrinkin takaisin.
Sitten löytyi vielä näitä tapauksia, että löytyy reikiä tai ovat venyneet muodottomiksi.
Mutta kuitenkin, tässä kuvina.

Nämä jäävät:

Nämä hieman "hienommat", ns. biletopit

Noita pitsitoppeja löytyy myös valkoinen, se on pakattuna sairaalakassiin.
Aika yksipuolinen värimaailma.

Nämä heitin pois:

Vaatekaapin siivous osa 1

Eilisessä postauksessa puhuin, että karsin vaatteita jossain vaiheessa. No, tänään aloitin sen sitten jossain yskimisen ja väsymyksen välissä. Ajattelin, että kurkku saa levätä kun keskittyy johonkin muuhun kuin kurkun kutiamiseen.
Vaatekaappi näyttää jotenkin tyhjältä, varsinkin kun olen viimeisen vuoden aikana tehnyt jo kaksi vaatteiden karsimista, tämä oli nyt kolmas.

Aloitetaan housuista. Yhtään en heittänyt pois, mutta pakko myöntää, että kaapissa on paljon näiti "Näihin mä vielä mahdun". Olen päättänyt pudottaa painoa sen verran, ettei tarvitse ostaa uusia farkkuja ja jos täytyy niin vain pienempiä. Yhtään isompia en ala ostamaan.
Muutamien farkkujen lahkeet oli hieman kärsineet. Sen siitä saa kun takapuoli on iso ja siksi saa ostaa isompia housuja jotka tietenkin ovat sitten liian pitkät.

Mutta tässä kuitenkin nämä mun housut.

Näihin AION mahtua:

ja näihin mahdun tällä hetkellä:

Näistäkin mustat ovat toppahousut....

+ tämän päivän asu (housut jäävät, paidan heitän pois).

Päätös on ensimmäinen askel onnistumiseen

Tästä kunhan pieni päättää syntyä, alkaa mulla pienimuotoinen kuntokuuri. Tätä ylipainoa on kertynyt tässä viimeisen melkein kuuden vuoden aikana ihan kiitettävästi.
En oleta, että pääsen samoihin mittoihin kuin ennen lapsia, mutta jos nyt edes hieman saisi pois. Ennen lapsia paino pyöri siinä 60 kieppeillä (+- pari kiloa). Nyt lapsia odottaessa on parhaimmillaan paino ollut 99.9kg hups. Nyt ei olla ihan siinä, mutta vaaka näyttää jo yli 90 kiloa. Jos saisi synnytyksen jälkeen tiputettua painon edes sinne 75 kiloon, voisin jo hyppiä riemusta.
Sitä paitsi, olisi kiva tuntea oloni itsevarmemmaksi bikineissä jossain vaiheessa.

Kuva INSTAGRAM // @healthfitmotivation

En meinaa mitään ihan kamalaa rääkkiä, yritän muuttaa ruokavaliota terveellisemmäksi ja syödä vähemmän ja säännöllisesti (!!). Lapset kyllä syövät säännöllisesti, mutta oma syöminen on vähän niin ja näin. Ja sitten tulee naposteltua kaikkea. Nyt voin vielä antaa olla ja hieman nauttia, raskaus kuitenkin tosi lopussa niin voin vielä hemmotella itseäni (tiedän, ei saisi ajatella niin, mutta kuitenkin). Onneksi tosin mieliteot ovat tällä hetkellä terveellisiä; himoitsen hedelmiä ja kasviksia. Nytkin melkein kuola valuu kun ajattelen kasvissosekeittoa.
Joskus tietenkin pakko pitää herkuttelupäiviä, mutta karkit yms voi tietenkin korvata vaikka hedelmäsalaatilla tai suolaisilla herkuilla, kuten kinkku-cocktailpaloilla.

Tietenkin lisään myös liikuntaa, pyrin lenkkeilemään kuutena päivänä viikossa. Ihan vain reipasta kävelyä ja vaunulenkkejä. Salille en kuitenkaan raaski lähteä lasten takia. Myös lasten perässä juokseminen on hyvää treeniä.

Kunhan saan kroppani siihen kuntoon, että tunnen oloni hyväksi, alkaa vaatekaapin raivaus. En ole tällä hetkellä tyytyväinen kaappini sisältöön, vaatteet ei oo mun tyylisiä. Nyt (mahan takia) suurimmaksi osaksi aikaa päällä on collegehousut ja toppi. Tää asu menee kotona ihan hyvin, mutta ikävä kyllä tätä tulee käytettyä myös ihmisten ilmoilla. En viitsinyt hirveästi panostaa äitiysvaatteisiin, menee kuitenkin niin lyhyen aikaa ja sen jälkeen makaavat kaapissa, joten ajattelin pärjätä mun ja Jukan colitseilla tän n. 40 viikkoa.
Löytyy kaapista vähän siistimpääkin, yhdet äitiysfarkut (wuhuu). Näitä käytänkin sitten kaikissa juhlissa + joskus vapaa-ajalla.

Suurin osa kaapista löytyvistä vaatteista on aika vanhoja, mä kun en hirveästi pidä shoppailusta ja en raaski omiin vaatteisiin käyttää paljoa rahaa. Suurin osa paidoista alkaa olemaan liian lyhyitä mun makuun (silloin ne vielä menivät, nyt maku vaihtunut pidempiin paitoihin jotka saa vedettyä vähän takapuolenkin peitoksi). Farkkuja on iso pino, kiitos Jessican. Tosin menee aikaa ennen kuin näihin taas mahdun.
Kun aloitan karsimisen, ajattelin tehdä sen reilulla kädellä. Ei enää näitä "mutta ehkä mä joskus pidän tätä paitaa". Eipä kaappiin paljon tule jäämään, pari pitkähihaista, muutama toppi ja farkkuja. Sitten saakin lähteä kauppoja kiertämään. Ehkä näin kerran kuudessa vuodessa voin käyttää rahaa omaankin pukeutumiseen enemmän, sallittakoon se mulle.
Täytyy varmaan ottaa joku mun 'shoppailuholisti' ystäväni mukaan auttamaan, että löytyy vaatteita jotka sopii mulle. Haha. Vaateostokset on kyllä jotain sellaista mitä vihaan, tuntuu etten itse koskaan löydä mitään kivoja vaatteita.

Voisin joku päivä ottaa itseäni sen verran niskasta kiinni, että kuvaisin vaatekaapin sisällön ja lajittelisin vaatteet sen mukaan, että mitkä jäävät ja mitkä lähtevät, niin näkisitte hieman, että mitä haen takaa.

Kolmekymmentäviisi

viikkoa siis. Eli pahimmillaan vielä 7 viikkoa ja hyvällä tuurilla 3 viikkoa enää (jos sisaruksiaan seuraa) odotusta jäljellä. Malttamaton ei jaksaisi odottaa. Välillä supistelee kyllä jo kipeämmin ja jännityksellä odotankin, että kuinka pitkään neiti viihtyy vielä yksiössään. Taitaa olla hieman kiire pienellä. Kunhan ymmärtäisi olla purkamatta vuokrasopimusta liian aikaisin.

Tänään on taas ollut hieman huono olo, ehkä oon kipeäksi tulossa (toivottavasti en *sormet ristissä*). Päivällä neiti oli turhankin rauhallinen ja mä vähän huolissani, mutta nyt illan on kyllä riehunut ja mellastanut ja supisteleekin taas jonkin verran.
On myös ollut lantio hieman kipeänä (taas näitä uusia juttuja mitä ei aiemmissa raskauksissa ole ollut). 

Viikonloppu meni mukavasti askarrellen, ensin tein Jerryn syntymäpäivä kutsut (hieman ajoissa, mutta parempi niin), tein myös yhdistetyille Erinin syntymäpäiville ja pienen perintöprinsessan nimenantojuhlaan kutsukortit valmiiksi, joista tosin vielä toistaiseksi jätin päivämäärän ja kellon ajan pois, joskus huhtikuussa olisi tarkoitus pitää.
Ostin lapsille myös uudet vauvakirjat, johtuen siitä, että halusin kaikille samanlaiset ja vanhat oli täytetty vähän miten sattuu. Nyt olen tyytyväinen. Ostin Terese Ömanin laatimat Paras tarina minusta -kirjat. Suosittelen kyllä. Itse varsinkin tykkäsin, että on tilaa kirjoitella omia juttuja ja takana kaksi muovitaskua, johon sai sujautettua neuvolakortit, valokuvat, piirustukset yms.

Vielä tarvitsisi sama kirja käydä ostamassa tulokkaalle myös, onneksi sen kerkiää myös synnytyksen jälkeen hakemaan.
Ensimmäisenä listalla on meinaan kissaverkko pinnasänkyyn. Tähän asti saanut sänky olla rauhassa, nyt on Tessa osoittanut mielenkiintoa pinnistä kohtaan. Onneksi nukun nykyään niin levottomasti, että toistaiseksi kiipeämiset on saatu estettyä ja päivisin kissat eivät meidän huoneeseen pääsekään. Huomenna taitaa auton nokka osoittaa kohti lastentarvikeliikkeitä.

Tajusinpa muutenkin, että vielä on hommattavia tarvikkeita. Tosin tuo kissaverkko taitaa olla ainut kiireellinen + muutama lääke.
Näiden lisäksi olisi matkasänky, matkarattaat, uusi syöttötuoli (vanhasta lohjennut pari palaa enkä halua pienen loukkaavan itseään), itkuhälytin ja pari tuttipulloa lisää. 

Mutta nyt tämä valas siirtyy sohvalle, katsoo muutaman ohjelman ja painuu sänkyyn.