tiistai 11. joulukuuta 2012

Itku ei ole heikkouden merkki

Oon taas vähän herkällä tuulella. Katseltiin lasten kanssa eilen Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvaa ja siinä lopussa kun tytöt juttelee, että Heinähattu ei ehkä jonain päivänä halua leikkiä nukeilla, totesi Eetu mulle, että "mä en koskaan halua kasvaa aikuiseksi!". Itkuhan mulla siinä tuli, varsinkin kun mun pieni iso mieheni täyttää huomenna 5 vuotta. Nappasin pojan kainaloon ja yritin lohduttaa, että ikävä kyllä kaikkien on kasvettava.
Mihin se aika on kadonnut?
Viisi vuotta sitten tänä päivänä menin TYKSiin iltapäivällä raskausmyrkytyksen takia seurattavaksi. Jossain vaiheessa lääkäri totesi haluavansa tehdä oksitosiinirasituksen, jotta nähdään miten pieni mies reagoi supistuksiin. No, mitään tippaa ei ehditty laittamaan, kun Eetu päätti itse, että nyt tullaan. Supistukset alkoi säännöllisesti ja muuttui kipeämmiksi. Mä en ensikertalaisena oikein tajunnut käyristä sun muista yhtään mitään, en olisi edes ilokaasua osannut ottaa oikeaan aikaan. Ei siitä ilokaasusta mitään apua oikeastaan ollut, mua kun alkoi ahdistamaan se maski ja lämmin kaasu. Onneksi sain jossain vaiheessa epiduraalinen ja ah, mikä tunne. Sain tunnin nukuttua, kunnes heräsin ponnistuksen tarpeeseen. En mä sitä silloin tiennyt, että nyt alkaa tosi toimet, soitin kätilön paikalle ja sanoin, että olisi tarve päästä vessaan. Kätilö tarkisti tilanteen ja totesi, että ehei, nyt aletaan ponnistamaan. Mä olin paniikissa. Nyt jo?! Tuntui, että aikaa kului paljon enemmän, mutta jo 11 minuutin jälkeen poika oli pihalla, 12.12.2007 kello 02:44. Sain pienen nyytin paidan alle.
Olin äiti. Se tunne oli ihmeellinen, kun Eetun kanssa katseltiin toisiamme. Miten tuo pieni ihminen oli ollut mun sisälläni reilut 38 viikkoa. En osaa edes kuvailla sitä rakkauden määrää, mikä mun läpi tulvahti. Halusin suojella Eetua kaikelta pahalta. Mun oma rakas kaunis pieni poikani.

Nyt jaloissa hyörii toimelias 5 vuotias, jonka sanomisia saa välillä nauraa vedet silmissä. Ensi syksynä Eetun olisi tarkoitus aloittaa esikoulu ja 1½ vuoden päästä koulu. KOULU!? Mä tiedän jo nyt, että tulen itkemään sekä esikoulun, että ala-asteen ensimmäisinä päivänä. Ainakin ensimmäisinä, luultavasti useampanakin päivänä.
Onneksi Eetu on vielä siinä iässä, että äitin syli kelpaa ja äiti on huippu. Mutta aika menee niin nopeasti, että pian huomaan pojan pakkaavan tavaroitaan ja lentävän pesästä. Millainen itku silloinkin tulee...

Nyt pakko lopettaa kirjoittaminen, kun kyyneleet sumentaa silmiä. Oon aina ollut herkkä ja joka raskauden jälkeen vielä herkempi ja varsinkin lasten kasvamisen ajattelu saa itkun tulemaan. Voisko joku pysäyttää ajan? Miksi mun pienet kasvaa niin äkkiä?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti