sähläreitä talo täynnä

Katselin maanantaina Jerryn naamaa ja kauhistelin.. Kaikki lapset on tapaturma-alttiita mutta mun lapset tuntuu olevan liiankin. En muista hetkeä kun ei olisi yhtään mustelmaa, naarmua tai kuuluisi huutoa.
Viime viikolla Jerry kaatui naamalleen neuvolassa kun ajeli muovisella mopolla. Kun se mustelma oli jo melkein kadonnut, päätti jätkä kaatua naamalleen rappuselta suoraan karhealle matolle ja nyt on uusi mustelma ja nenässä naarmu. Tähän lisäksi Erin päätti vielä seuraavana päivänä purra Jerryä poskeen.
En tiedä millä ihmeellä saisin Erinin lopettamaan puremisen, lapsille kun ei taideta tehdä kuonokoppia kuten koirille. Erin on kyllä tullut enoonsa, Miikka oli pienenä ihan samanlainen, aina puremassa.

Eriniltä, Jerryltä ja Eetulta löytyy myös kaikilta arpi vasemmasta silmäkulmasta. Jerry loukkasi itsensä pari vuotta sitten liukumäessä, Eetu ja Erin juoksivat tiskipöydän kulmaa päin. Kauhulla odotan että meinaako vauva myös merkitä saman silmäkulman jotenkin kasvaessaan.

Lasten joukkoon kun vielä lisätään sähläri mies niin voitte kuvitella että saan jatkuvasti olla huolissani. Taidan olla perheen ainoa jolla on itsesuojeluvaistoa.

Pääsiäispuuhia ja mahakakkua

Meillä oli perjantaina touhukas päivä kun yritettiin virittää pääsiäisfiilistä. Ensin aamusta lapset pääsivät koristelemaan purkit rairuohoa varten. Leikkasin pestyistä maitotölkeistä pohjat ja päällystin valkoisella kartongilla johon pienet taiteilijat pääsivät piirtämään, liimaamaan kuvia ja maalaamaan. Hauskaa näytti olevan. Annettiin taideteosten kuivua ennen kuin lisättiin multa ja siemenet. Nyt odotellaan meidän ruohojen kasvamista.
Jukka haki kotimatkalla pajunkissoja meille. Lapset saivat askarrella myös hieman vitsoja vaikkei käytykään virpomassa (Erin ja Jerry olivat isällään ja Eetu sanoi ettei suostu pukeutumaan noidaksi eikä halua edes virpomaan). Pääsivät lapset kuitenkin päästämään luovuutensa valloilleen ja olivat hetken poissa pahojen teosta.

Tein myös Lanan ystävälle mahakakun josta puhuin aiemmin. Tuli pohjia tehdessä olo, että miksi mä aina suostun kaikkeen, sen verran iso homma kuitenkin. Noh, kuulemma maistui kuitenkin. Ja toivottavasti nautti muutenkin juhlistaan, kaikkea hyvää hänelle loppuraskauteen ja muutenkin.
Lauantaina meillä kävi vieraita, pienen neidin kaksi kummia (Pertsa ja Nina), Ninan tytär Tiia ja Jukan vanhempi pikkuveli Eetu. Myös Lana, Räpsä ja Petra kävivät, joten ihmisiä on taas riittänyt.
Eetu jäi meille pariksi yöksi kyläilemäänkin.

p.s. Pieni hymyili ensimmäisen kerran keskiviikkona <3 Sain valloittavan pienen hymyn häneltä. Harmi etten ehtinyt tilannetta tallettamaan kameraan.

Minne tänään mentäisiin?

Kuukausi takaperin päivitin kalenteriin menoja ja kauhistelin tätä ja ensi kuuta. Paljon ohjelmaa. Me sairasteltiin Eetun syntymäpäivän aikoihin koko perhe vuorotellen ja sitten pieni neiti tuli jo maailmaan, joten Eetun neuvola siirtyi näin pitkälle.
Kahteen kuukauteen on mahdutettu 7 neuvolakäyntiä (2 Jerryn, 3 pikkuisen, 1 Eetun ja 1 Erinin), Eetun 3 hammaslääkärikäyntiä, Erinin hammaslääkäri, isyydentunnustus, Jerryn ja Erinin synttärit, kahden mun ystävän ja yhden lasten kaverin synttärit ja pienen nimenantojuhla (jota tosin vietetään samaan aikaan kuin Erinin syntymäpäiviä) + tietenkin harjoitukset joka maanantai ja mun jälkitarkastus ja verikokeet.
Ja vaikka ohjelmaa ja tekemistä on tarpeeksi, meillä on vieraita melkein joka viikonloppu ja tällä viikolla on vielä leipomista edessä kun teen Lanan ystävän baby showereihin sen mahakakun.
Omien lasten juhliinkin leivon yleensä kaikki itse kakkupohjista lähtien (paitsi keksit). Tekemistä siis riittää.

Menoja hankaloittaa hieman se, että kuljetaan kävellen ja bussilla (Jukka on auton kanssa töissä) ja nuo pienet rakkaat marakatit ovat vähän haaveilijoita ja kaikkea pitäisi tutkia. Mutta kyllä toistaiseksi ollaan aina perille päästy ja ajoissa kun varaan aina tarpeeksi aikaa kävelyyn.
Myös tämän alueen kävelyteiden kunnossapito hankaloittaa matkaa, meidän reitillä ei hiekoitusta näy ja ensimmäiset 500 metriä on pelkkää "kyntöpeltoa" ja jäätä, ihan kamalassa kunnossa. Lämpimämpinä päivinä matkan varrelta löytyy varmaan tuhat ja yksi isoa vesilätäkköä ja silloin mun vakiosanontani onkin "pois sieltä lätäköstä! Älä astu sinne, vaatteet kastuu!".
Bussikuskitkaan eivät paljon ajattele täällä, ajetaan kamalaa vauhtia vaikka lähellä on ala-aste. Myöskään lätäköitä ei väistetä yhtään ja kerran oli kymmenistä senteistä kiinni ettei kuravettä saatu niskaan vaikka käveltiin kävelytien toisessa reunassa. Tietenkin muutama poikkeus tapaus löytyy ja joskus kohdalle osuu myös erittäin mukava ja ajattelevainen kuski.

Onneksi ensi kuun jälkeen helpottaa ja sitten ei pitäisi olla muita kun pikkuisen neuvolakäyntejä. Siihen asti pärjätään vaikka hammasta purren.
Ja tilannetta helpottaa se, että iltavuoroviikoilla Lana yleensä tarjoutuu vahtimaan osaa mun katraasta ettei tarvitse kaikkia ottaa mukaan.

Hei me ollaan elossa!

On blogin päivittely vähän jäänyt. Ihmekös tuo, on ollut uuteen mini-ihmiseen tutustumista, nuuskuttelua, suukottelua ja totuttelua arkeen neljän lapsen kanssa.
Neiti on tehnyt vauva-arjesta todella helppoa; on sisaruksiaan paljon rauhallisempi. Välillä kuuluu pientä ähellystä ja puhinaa kun vatsassa on ilmaa ja harvoin iskee kiukku jos ei ruokaa saa sillä punaisella sekunnilla, mutta muuten hän tutkii ympäristöään kiinnostuneena, nauttii sisarustensa hellyydenosoituksista ja nukkuu. Jos on pientä harmitusta ilmassa, pieni neiti yleensä rauhoittuu kun pääsee sisarusten syliin, siinä viihtyisi vaikka kuinka kauan katselemassa heitä.
Eetu, Jerry ja Erin on myös innokkaana auttamassa pienen hoitamisessa; saan apua jopa vaipanvaihdossa. Ja uutta siskoa myös hyssytellään ja annetaan tutti jos herää sillä aikaa kun teen kotitöitä.

Taitaa tulla aika tiivis sisarusparvi heistä, isommat jo touhuavat tosi paljon keskenään (riitojakin tietenkin tulee, mutta ei niin paljon kuin aikaisemmin) ja nyt jo odotellaan, että pikkusisko saadaan leikkeihin mukaan. Siihen asti tyydytään pussailemaan ja halailemaan siskoa joka välissä.

Mutta älkää huoliko, ei meidän päivät oo pelkkää päivänpaistetta ja sateenkaaria, välillä (lue: aika usein) tulee riitoja ja riehumis-kohtauksia niin ettei pelkkä äänen korotus auta ja jäähyllä istutaan. Tällaisina hetkinä mä olen valmis repimään omat hiukseni irti mutta onneksi jäähyistä on sen verran apua ettei mun päästä ainakaan vielä löydy kaljuja kohtia. Ja ehkä mieluummin niin, että useampi uhma samaan aikaan kuin jatkuvaa uhmailua.


Erin on kiintynyt siskoon yllättävän paljon (odotin mustasukkaisuutta kun on saanut kolme vuotta olla nuorin) ja hänestä on tullut enemmän äitin tyttö. Nyt saa iskäily-viikonloppuisin kuunnella kun neiti itkee että haluaa jäädä äitin ja siskon luokse eikä halua iskälle. Itsekin saa pidätellä kyyneleitä ja yrittää lohduttaa että vain 2 yötä.

Mitä muuta meille kuin vauva-arkea?
Odotellaan Erinin kanssa pääsyä ortopedille. Neidin toinen polvi on syntymästä lähtien klonksunut ja muljunut mutta neuvolalääkäri sanoo vain ettei mitään hätää kun tyttö kävelee. Kävelee kävelee, mutta välillä polvi pettää alta ja pieni kaatuu. Toistaiseksi ollaan vältytty isommilta haavereilta ja hän nousee horjahduksen jälkeen aina ylös ja matka jatkuu. Erin on myös alkanut päivittäin valittamaan että sattuu.  Toivotaan että pian päästäisi ortopedille näyttämään polvea, kamalaa kun toiseen sattuu ja ei osaa auttaa.

Eetu on osoittanut olevansa todella reipas, paikattiin pieni reikä hampaasta toissa viikolla ja pojulta ei tullut edes itkua. Hyvä ettei ole mun hammaslääkäri-pelko tarttunut lapsiin, mulla kun tulee itku pelkästä ajatuksesta että pitäisi mennä siihen penkkiin istumaan.

Jerry on sama hulivili kuin ennenkin. Saa ilmeisesti isällään enemmän periksi asioita, mutta jätkä on yllättänyt mut kun on alkanut ilman kiukutteluja pukemaan ulkovaatteetkin välillä, pari viikkoa sitten tuli vielä huuto "en mä osaa!".
Jerry täytti 4v sunnuntaina. Mihin se aika oikeasti menee? Eikö tuo mini-ihminen juuri ollut maailman iloisin 1 vuotias?
Jerry on aina ollu tosi sosiaalinen ja nauttii kun saa ihmiset nauramaan. Pienestä pitäen ilmeillyt meille ja voi sitä sydämestä tulevaa riemua kun huomannut, että muut nauraa. Vieläkin Jerry ilmeilee meille välillä, mutta nyt on sosiaalisuus tullut esille eri tavalla. Jerry menee kauppareissulla yms ihmisten eteen vilkuttamaan. Yleensä haluaisi käydä vilkuttelemassa kaikki ihmiset läpi, mutta äidin on vähän pakko hoputtaa ettei kaupassa mene koko päivää. Ja lasten eteen Jerry menee hymyilemään ja usein saakin itkevät lapset hiljaiseksi kun he alkavat tuijottamaan meidän suklaasilmää. Vanhemmat ihmiset myös näyttävät ilahtuvan Jerryn vilkutteluista ja useimmat vilkuttavatkin takaisin.

Viime viikko meni Jerryn synttärivalmisteluihin, tällä viikolla leivon Lanan ystävälle sen mahakakun ja sitten saakin alkaa miettimään meidän prinsessojen yhdistettyjä nimenanto- ja 3-vuotis juhlia jotka vietetään ensi kuun alussa. Kutsut on tehty ja tällä viikolla lähtevät eteenpäin, sitten alkaa menun suunnittelu.
Mutta nyt pyykkien kimppuun, tänään meillä on pyykkipäivä.

p.s. Lupaan, että nyt alkaa taas aktiivisempi bloggailu kun arki alkanut kulkemaan.

Terveisiä solariumista...

Tai sinne päin ainakin. Jouduttiin tänään pienen kanssa takaisin osastolle, korkean bilirubiinin takia. Nyt hoidetaan neitiä sinivalolla. Onneksi sain itsekin jäädä tähän viereen, saa olla pikkuisen lähellä koko ajan.
Ollaan kotiutumisen jälkeen käyty päivittäin sairaalassa, verikokeissa ja kontrolleissa. Toivotaan, että aamun verikoe näyttää hyvää lukemaa ja että päästäisiin takaisin kotiin. Ja tietenkin, että maksa alkaa nyt toimimaan kunnolla ja bilirubiini poistuu.
Neiti on onneksi ollut rauhallinen, pari kertaa ähissyt ja heilunut niin, että "aurinkolasit" eli nuo suojalaput on lähteneet pois paikoiltaan.

Kotona kuulemma lapset kaipailee mua ja vauvaa kotiin. Erin pienikin oli jo Jukalta kysynyt, että tulenko mä ollenkaan kotiin ja kun puhuttiin puhelimessa Jukan kanssa niin Erin huusi taustalla, että haluaa mut sinne.
Ja kova ikävä mullakin on kotiin. En oo ollut täällä vasta kuin viitisen tuntia ja jo kamala ikävä Eriniä, Eetua ja Jerryä (ja Jukkaa). Niin kova, että itkettää. Muutenkin oon herkkä mutta nyt saan koko ajan pidätellä kyyneliä.
Mutta nyt pienelle ruokaa ja sitten lepäämään itsekin.

Se on se meidän uusi vauva..

Tälläinen nyytti meillä nyt asustelee. Suunnattomasti rakkautta saa pieni paketti kokoa 45cm ja 2 400g.
Mulla oli torstaina (ystävänpäivänä) rutiinitarkastus TYKSissä, tarkoitus oli tehdä painoarvio ja katsoa pienen vointia mun hypertyreoosin ja raskausdiabeteksen takia. Lääkäri ultraili ja mittaili neitiä hetken ja totesi, että kasvu oli tehnyt pienen notkahdulsen. Istukka oli kuulemma hieman kalkkeutunut, joten tarkistettiin napanuoran virtaus ja sieltä löydettiin pieni blokki. Mä olin hieman pihalla jo tässä vaiheessa ja kuuntelin hölmistyneenä kun lääkäri sanoi mun joutuvan sydänkäyrään ja oksitosiinirasitukseen, että nähdään kestääkö pieni supistusten aiheuttaman stressin. Lääkäri myös vähän varoitteli, että en ehkä pääsisi kotiin ennen kuin vauva on pihalla, mutta mun korviin tää kuulosti jotenkin uskomattomalta. Mullahan oli n. kuukausi vielä laskettuun.

Kiltisti seurasin hoitajaa sydänkäyrään, jossa en kauaa ehtinyt olemaan. Istuma-asennossa äänet oli aika matalat (n. 90/min), joten mut päätettiin pienestä ruuhkasta huolimatta siirtää synnytyssaliin käyrälle ja odottamaan rasitusta.
Synnytyssalissa menin kyljelleni ja mut kiinnitettiin käyrään. Nyt äänet oli hyvät, keskimäärin 136/min. Kätilö sanoi poistuvansa hetkeksi. Mä otin puhelimen käteen ja ilmoitin Jukalle tilanteen, kysyin Miikkalta ovatko päässeet kotiin jo ja sovin äitin ja Jukan kanssa, että Jukka vie lapset äitille ja tulee mun seuraksi ettei mun tarvitse olla yksin.
Kun sain asiat hoidettua ja pistin puhelimen pois, huomasin, että vauvan sydänäänet oli taas pudonneet 90'neen. Yht'äkkiä huone oli täynnä kätilöitä ja lääkäreitä. Vauva ultrattiin pikaisesti ja jostain sumun keskeltä kuulin, että nyt tehdään hätäsektio. Jouduin irrottamaan huuli- ja kielikorun, mistä ei käsien tärinän ja hikoilun takia meinannut tulla mitään. Samaan aikaan yksi kätilö pisti kanyylin mun käteeni.
Seuraavaksi mua jo kiidätettiin leikkaussaliin. Sain kanyyliin tipan ja maskin naamalle samalla kun mun kädet ja jalat sidottiin kiinni. Muistan vain, että tuli hieman paha olo ja viimeiset ajatukset olivat "apua. En halua olla yksin". Pelkäsin. Sitten taju lähti.

Seuraava muistikuva onkin sitten heräämöstä. Jukka oli tullut ja silitteli mua päästä, hellästi toivotti huomenta. Mun ensimmäinen ajatus ja kysymys oli vain"missä vauva on?". Jukka sanoi, että vauvalla on kaikki hyvin ja että tärkeämpi kysymys on, että miten mä voin. Sanoin voivani ihan hyvin ja edelleen jatkoin kyselyä pienestä, halusin tietää missä neiti on ja mitä tapahtui.
Neidin sydänäänet oli kuulemma romahtanut, koska mulla oli istukka irronnut ja vuotanut kohtuun joten lääkäri päätti tehdä hätäsektion. Jukka oli ehtinyt paikalle vasta kun neiti oli jo pesty ja mua parsittiin kasaan. Neidin pelastuminen oli kuulemma ollut minuuteista kiinni.
Pieni oli ensi alkuun ollu hieman veltto, mutta piristyi nopeasti. Pääsi myös rinnalle kun heräsin ja pienen alkukankeuden mentyä oppi nopeasti oikean imutekniikan. Ensimmäinen verensokeri oli matala ja varoiteltiin, että hän lähtee keskolaan jos ei sokerit nouse, mutta seuraavassa kokeessa oli jo hyvät sokerit.

Päästiin siis yhdessä osastolle. Osastolla sokeria mittailtiin vielä ahkerasti ja yhden huonon arvon hän sai välissä ja tähän hoitona luovutettua rintamaitoa. Muuten on ollut loistavat arvot. Meidän pieni ystävänpäivä ihme, pieni taistelija ♥
Pieni on ollut myös todella rauhallinen tapaus. Osaa hän huutaakin, mutta suurimmaksi osaksi on rauhallinen ja tarkkailee maailman menoa.
On hän kyllä hieman draamakuningatar kun noin dramaattisesti päätti maailmaan tulla.

Sektion hoitanut lääkäri kävi juttelemassa ja sanoi miettineensä vielä illalla kotonakin, että meillä oli onni että oltiin sairaalassa kun kaikki tapahtui. Muuten meillä ei olisi tuota pientä peikkotyttöä tuossa tuhisemassa. On itselläkin useaan otteeseen itku päässyt kun miettii kuinka lähellä neidin menetys kävi. Onni onnettomuudessa, hän on kyllä ehkä maailman onnekkain pikkuinen ♥

Eetu, Jerry ja Erin kävivät perjantaina katsomassa pikkusiskoa. Jokainen taisi hullaantua korviaan myöten. Kaikki halusivat pitää vauvaa sylissä koko ajan ja pusutella. Erin alkoi itkemään kun hänen piti lähteä isälleen, jankkasi mulle vaan ettei halua iskälle eikä halua lähteä. Yritin itse pidätellä kyyneliä ja ja sanoa, että pakko lähteä, mutta että sunnuntaina taas nähdään ja äiti yrittää pian päästä vauvan kanssa kotiin. Jerry ei sanonut mitään, mutta käytöksestä huomasi, että hänkin olisi halunnut jäädä vauvan luokse.
Eetu lähti mummille reippaasti, varsinkin kun kuuli, että pääsee illalla takaisin mummin kanssa katsomaan siskoa. Silti oli kuulemma tullut pieni kiukku kun ei heti päässyt takaisin ja mummi yritti selittää, että vierailuaika on vasta myöhemmin.

Kaikki on mennyt hyvin. Sairaalassa Jukka oli meidän kanssa melkein koko ajan. Sunnuntaina päästiin kotiin. Oltais päästy jo lauantaina, mutta lääkärit juttelivat keskenään, että jos olisimme vielä yhden yön kun neiti on niin pieni ja meidän piti opetella kuuntelemaan stetoskoopilla pulssia (mun hypertyreoosin takia neidin pulssia pitää seurata 2 viikon ajan kerran päivässä ja kuuden viikon ajan pari kertaa viikossa) ja koska Jukka joutui opettelemaan mun KLEXANE -nimisen lääkkeen pistämisen (itse pelkään neuloja enkä voi katsoa edes päin kun mua pistetään, joten tän viikon kuurin ajan Jukka saa hoitaa pistämisen).
Toinen hoitaja taas olisi halunnut että jäädään pidempään kun neiti on niin pieni ja aikaiset syntymäviikot (36+3) ja mun veriryhmä on riskejä, että nriti voi alkaa kellastumaan, mutta päästiin kotiin kuitenkin koska haluttiin ja luvattiin käydä tänään tarkastuttamassa pieni osastolla.
Sairaalassa kovin kehuttiin mua ja pientä, yksikin hoitaja sanoi, ettei uskoisi, että mut on edellisenä päivänä leikattu kiireellisesti kun olin niin pian pystyssä ja kävely ja istuminen sujuu niin hyvin.
Kyllähän mulla on pieniä kipuja ollut, alkuun niitä hoidettiin epiduraalin ja särkylääkkeiden kanssa, mutta päätettiin hoitajien kanssa alkaa tiputtamaan epiduraali-annosta heti jo seuraavana päivänä ja neidin ollessa alle 2 vrk vanha, oli epi lopetettu kokonaan jo.
Pakko myöntää, että mieluummin synnytän alakautta. Ne kivut on jotenkin mukavemmat kuin tää leikkaushaavan kipu. Onneksi on särkylääkkeet apuna.
Mahaan jäävä pystysuora pitkä arpi ei haittaa mua yhtään, tulos kuitenkin tuhisee tuossa vieressä ♥ Hieman hakasten irroittaminen jännittää mutta sitä saa odottaa vielä viikon verran...

Hyvin on kyllä mennyt, pieni on todella rauhallinen ja perustyytyväinen. Tykkää katsella maailmaa eikä välitä sisarusten metelöinnistä. Hän on vaan niin pieni, hukkuu kaikkiin vaatteisiinsa.

Ajattelemisen aihetta

Heräsin tänään aamulla normaalia aikaisemmin eikä uni tullut enää silmään (ollut muutenkin hieman univaikeuksia tässä viime aikoina). Päätin avata telkkarin ja nauttia hetken hiljaisuudesta ennen kuin lapset heräävät. Viasat film -kanavalta tuli elokuva, jota jäin pienessä horroksessa tuijottamaan.

Hetken päästä mulla jo valu kyyneleet silmissä. Elokuva oli nimeltään Cyberbully.  Mä en tiedä mikä iski, mua ei oo pahemmin netissä kiusattu, eikä mun tuttujakaan sen enempää, mitä nyt joitain pieniä juttuja, mutta ne on loppunut pian ja unohdettu. Mutta kun katsoin tätä elokuvaa, itkin melkein koko ajan.
Teki pahaa päähenkilön takia. Teki pahaa katsoa kuinka huono sen oli olla, kuinka se lopulta päätti yrittää riistää henkensä kun ei jaksanut enää.
Kuinka moni teistä miettii mitä kirjoittaa toisille netissä? Kuinka helppoa onkaan arvostella anonyymisti. Haukkua, moralisoida, kritisoida.. Itse yleensä luen vain näitä ilkeitä kommentteja eri keskustelupalstoilla, harvemmin jätän vastaamatta mihinkään muutenkaan.
Nykyään tuntuu olevan suurempi kynnys kehua toisia kuin haukkua. Mutta miksi? Saavatko nämä haukkujat itselleen paremman olon siitä, että saavat muut tuntemaan olonsa huonommaksi? Mä oikeasti haluaisin tietää.

Kuinka moni päätyy päättämään elämänsä, koska ei jaksa enää kiusaamista? Ajattelevatko kiusaajat tätä? Tuskinpa. Eräs mulle hyvin läheinen henkilö oli ala-asteen lopulla ja yläasteella koulukiusattu. Koulusta ei ollut mitään apua, opettajat vain sulkivat silmänsä. Kiusaajien vanhemmat vain totesivat, että "ei meidän lapsi sellaista tee!". Ei ne lapset ole niin viattomia, mitä esittävät. Nykyään lapset ovat itse asiassa entistä julmempia, kiusaaminen voidaan aloittaa mistä vain: nimi on erilainen, on tukevampi, hiustyyli on erilainen, vaatteet eivät ole uusinta muotia, jne jne.
Tässä tapauksessa kiusaaminen onneksi saatiin loppumaan tarpeeksi ajoissa.
Mä olen luvannut, että teen mitä vaan, etteivät mun lapset ala kiusaajiksi. Itse oon ollut aika pitkälti kaikkien kaveri, olen tullut kaikkien kanssa toimeen (paria poikkeusta lukuun ottamatta) ja toivon lasten seuraavan mun jalanjäljissä.

KUVAT BY GOOGLE. Molemmat elokuvasta Cyberbully.

Iso sydän

Lauantaina Jukka otti Eetun mukaansa ja painui korjaamaan auton pakoputkea meidän isälle ja mä lähdin viettämään laatuaikaa Miikkan kanssa, koska Jukka oli kieltänyt mua olemasta kotona. Hieman ennen kahta Jukka tuli hakemaan meidät ja ajettiin kotiin. Päästiin sisään ja siellä oli rakkaat Lana, Annu, Henni ja Suvi (Emmi saapui myöhemmin paikalle). Tyypit oli järjestänyt mulle babyshowerit <3
Tiesin, että jotain tapahtuu (Jukka kun on maailman huonoin pitämään salaisuuksia, kaksi viikkoa sanoi etten saa olla kotona ja samana aamuna sanoi vielä, että Lana pisti viestiä ja että tarvitsisi lähteä. Mulle Lana oli sanonut, että mukamas on töissä) mutta silti en osannut odottaa tätä. Mä olin jo vähän luovuttanut sen ajatuksen suhteen, että saisin mitään babyshowereita kun laskettu aikakin lähenee uhkaavasti ja pikkuinen välillä näyttää merkkejä, että voisi jo saapua maailmaan.

Rakkaat oli tuoneet mukanaan kaikkia herkkuja meille, mm. tuc-keksejä ja juustoja, prinsessa-keksejä, pasteijoita, minipizzoja, vihanneksia ja dippiä, juustokakkua, vaahtokarkkeja, limua, lihapullia, nakkeja, viinirypäleitä, kirsikkatomaatteja ja itsetehtyä hedelmäsalaattia.
Mahakakkukin kuulemma piti olla, muttei jostain syystä tätä ollut tarjolla.
Taisi jokaisella olla ähky jossain vaiheessa kun höpistiin ja syötiin (mulla ainakin oli). Ehkä jokin ohjelma olisi ollut kiva, osa meistä kun istui välillä hiljaa, mutta meni se aika noinkin. Eetu oli innoissaan kun pääsi auttamaan lahjojen tutkimisessa.
Saatiin vauvalle bodeja, tutteja, tuttipulloja, vauvakirja, valokuvakehyksen, vaippoja, pehmoleluja, villasukat, sukat, puhdistuspyyhkeitä, sinkkivoidetta, vanupuikkoja, ruokalappu ja matkasänky. Mä sain pienen hemmottelupakkauksen: Kasvonaamion, suihkuöljyn, sormuksen ja cityshoppari-kortin ja -vihon. Ja (etukäteen) ystävänpäivä lahjaksi suklaata ja pienen pehmonallen. Mä olen sitä mieltä, että ei mua välttämättä olisi tarvinnut lahjoilla muistaa, tärkeämpää mulle on se, että sain viettää aikaa ystävien kanssa (vaikka osa kuulemma jättikin tulematta ja edes vastaamatta kutsuun).

Täytyy tähän varoittaa, että kun mä pääsen jollekin babyshowerit järjestämään, niin sieltä löytyy niin mahakakut, vauva-aiheiset koristeet, leikkejä ja ohjelmaa yms *wink. Haha*.

"Miksi se on englanniksi babyshower? Sataako siellä vauvoja?"
- Suvin poikaystävän pähkäily

Vaatekaapin siivous osa 4

Ja sitten viimeinen osa liittyen tähän, tähän ja tähän.
Vielä ne kesävaatteet.
Näihin jätin kuvaamatta yhdet farkkucaprit (joihin toivon mahtuvani), yhdet kagas-caprit ja farkku minihameen.
Ei noita hameita ja mekkoja paljoa multa löytynyt. Joku ehkä tunnistikin, niin tuo valko-punaraidallinen oli osa naamiaisasuani. Tämän pidän VAIN jos en näytä muumimammalta se päälläni, haha.  Eetu kyllä sanoi mua muumimammaksi kun näki sen mun päällä ennen naamiaisia.
Mutta kuten en aiemmistakaan, en näistäkään osaa paljoa kertoa. Kuvista näette.

Nämä pidän:

Nämä heitän pois:

Vaatekaapin raivauksen tulos on IKEA-kassillinen vaatteita lähdössä pois. Vielä en tiedä annanko eteenpäin kavereille, vienkö äidilleni kankaiksi vai vienkö johonkin vaatekeräykseen.

Vaatekaapin siivous osa 3

Jatkoa tähän ja tähän.

Aiheenamme pitkähihaiset paidat.
Myönnettäköön, näiden joukosta löytyy yksi, johon toivon mahtuvani vielä (punainen) ja yksi, joka ei ole oikeastaan mun tyylinen mutta menee hyvin esim. juhlissa (toinen kuva, valkoinen virkattu paita).

Pitkähihaisista mulla on aina ollut vähän pulaa, ei tunnu löytyvän itseä miellyttäviä. Suurin osa näistä onkin tullut lahjoituksena kavereilta (kiitos kaverit).
Noita kauluspaitoja en ole pahemmin edes käyttänyt, sain ne äidiltäni erästä esitystä varten ja sen jälkeen ovat pyörineet kaapissa turhaan. Eniten harmittaa tuon musta-valkoraidallisen paidan kohtalo, mutta pakko myöntää ettei ole kaunista kun ne nousee mahan päälle tai paljastaa kaikki ylävartalon makkarat.
Näistäkin löytyy surullisen kuuluisia kokoja S tai 38.
Huom. Pois heitettävien joukosta puuttuu yksi, jonka olen pakannut sairaalakassiin.
Nyt täytyy oikeasti harkita, koska lähtee vaatekauppoja kiertämään.

Nämä pidän:

Nämä heitän pois: