kun tuntuu että vain paperi kuuntelee

Mä olen niitä ihmisiä joiden on hankala puhua tunteistaan ja murheistaan, kirjoittaminen on aina ollut mun keinoni purkaa ajatuksia. Osittain siksi etten halua kuormittaa ystäviä ja välillä en vain osaa pukea tunteita sanoiksi. Kirjoittaminen on myös helpompaa, aina voi pitää taukoa kun oikeita sanoja ei löydy, kirjoituksessa ei tarvitse olla mitään järkeä ja paperi ei arvostele.
Vuonna 2010 sairastin masennusta. Osasyynä oli se, etten päässyt kertomaan kenellekään ajatuksiani, kaverit olivat lähellä mutta silti niin kaukana. Myös kotona oli rankkaa olla yksin kolmen alle 3-vuotiaan kanssa kun edes autoa ei usein ollut käytössä. Asuimme syrjässä joten bussikaan ei meillä päin kulkenut. Ihmisiä oli ympärillä mutta tunsin olevani yksin. Päivät mä vain itkin ja yritin pärjätä lasten kanssa, tein sen pääasiassa yksin. Kävin pariin kertaan juttelemassa psykologin kanssa ja koin tästä olevan apua. Sitten tuli Jukka. Pystyin Jukalle kertomaan mitä vain ja mieli parani. Sanoin psykologille löytäneeni ihmisen jolle puhua ja lakkasin käymästä.
Jonkun aikaa tää riitti. kun alettiin seurustelemaan ja meille tuli kinaa tai muuta, olisin kaivannut ulkopuolisen jolle puhua. Yritin mutten vain osannut. Olin vaiennut liian kauan. Ympärillä ystävät sairastuivat pahempaan masennukseen, yrittivät riistää henkensä, tappelivat parisuhteissaan pahasti, sairastuivat yms, joten omat asiat tuntuivat mitättömiltä. yritin olla mahdollisimman paljon tukena ja kuuntelijana. Kerran Eetu kysyikin Jukalta että miksi oon aina viikonloppuna yötyössä kun olin lohduttavana olkapäänä.
Työnsin omat murheet taka-alalle.
Pikkuhiljaa oma taakka alkaa tuntumaan kovin raskaalta. Saatan purskahtaa itkuun ilman että edes tiedän syytä (olen herkkä mutta nyt olen vain muuttunut herkemmäksi). Välillä yritän avata suuni, mutten osaa kertoa kunnolla miltä tuntuu. Välillä myös tuntuu että mun murheita vähätellään koska harvemmin esim. tapellaan Jukan kanssa ja riidat eivät ole vakavia. Hyvin nopeasti myös puheenaihe vaihtuu ihmiseen jolle yritän puhua, hänen murheisiinsa ja mun osa vaihtuu kuuntelijaksi. Omat murheet muuttuu taas mitättömän oloiseksi ja häpeän. Mulla on hyvä parisuhde ja ihanat lapset. Silti joskus väsyttää. Joskus itkettää. Itselle murheet ovat tarpeeksi suuria. Eikö se riitä?  Sulkeudun lisää ja välillä tekisi mennä keskelle metsää ja huutaa. Huutaa niin kauan ettei ääntä enää lähde. Niin kauan kunnes paino tippuu harteilta.

En ole varma tietääkö ketään ystävistä, että mun ja Jukan suhde oli vaarassa loppua n. puolen vuoden jälkeen. Meillä meni huonommin ja Jukka harkitsi eroa. Tästäkään en ole pystynyt puhumaan.
Keskenmenon jälkeen olin tosi maassa, en pystynyt kuin itkemään. Kaikki vain sanoivat mulle, että asia on pahempi Jukalle, koska oli Jukan esikoinen. Tää sattui ja paljon. Oli vauva myös mun ja samalla tavalla mä rakastin pientä ihmisen alkua. Mä rakastan jokaista mun lastani samalla tavalla. Silti jouduin rakentamaan muurin ympärilleni, itkemään yksinäni kaipuuni pois. Tunsin ettei mulla muiden mielestä "ollut oikeutta itkeä".
En ole koe olevani masentunut tällä hetkellä. Taakka harteilla vain painaa mua kasaan joka hetki enkä pääse purkamaan ajatuksiani. Aina ei pelkkä paperi riitä kuuntelijaksi, mutta en edes tiedä osaanko enää puhua ollenkaan.

KUVAT FACEBOOKISTA